Lähettänyt käyttäjä Virpi

Puhe Vainojen uhrien muistopäivänä 27. tammikuuta 2019 Porvoossa Suomi-Israel-yhdistyksen järjestämässä muistotilaisuudessa

Michel Grünstein, KTM
Helsinki

Mennyt vuosisata, 1900-luku, oli ihmiskunnan historian tuhoisin. Pahinta tuhoa silloin aiheuttivat kaksi totalitaristista poliittista liikettä, natsismi ja kommunismi. Ranskalaisten tutkijoitten laatima Kommunismin musta kirja (Le Livre noir du communisme – Crimes, terreur, répression, 1997, suom. 2000) arvioi kommunismin maailmanlaajuisen uhrimäärän nousevan sataan miljoonaan ihmiseen. Lyhytkestoisen natsi-Saksan uhrien lukumäärää ei tiedetä, mutta yleinen arvio on, että Hitlerin vuonna 1939 Puolan miehityksellä käynnistämän toisen maailmansodan aikana kaiken kaikkiaan noin 80 miljoonaa ihmistä menetti henkensä.

Koska totalitarististen aatteiden aikaansaama hävitys on näin valtavaa, on syytä kysyä, onko varmaa, etteivät ne muodossa tai toisessa nosta päätään myös kuluvalla 2000-luvulla. Eihän Neuvostoliiton hajoamisesta ja Itä-Euroopan maiden vapautumisestakaan sen määräysvallasta ole kulunut kuin kolmekymmentä vuotta. Kansallissosialistinen Saksa taas kaatui vuonna 1945 eli vain runsaat seitsemänkymmentä vuotta sitten. Nämä ovat poliittisen historian kannalta hyvin lyhyitä ajanjaksoja.

On ymmärrettävää, että erityisesti juutalaiset seuraavat huolestuneina merkkejä totalitaristisen ajattelun esiintymisestä ja toisaalta demokraattisten prosessien heikkenemisestä yhteiskunnassa. Erityistä huolta on viime vuosikymmeninä aiheuttanut fundamentalistinen islam ja sen leviäminen länteen jihadismin eli pyhän sodan sekä yhteiskunnalle esitettyjen sharia-vaatimusten myötä. Länsimaiset johtajat eivät ole kaikilta osin toimineet ryhdikkäästi tämän uhan tiedostamisessa ja torjumisessa.

Totesin, että varsinkin juutalaiset seuraavat huolissaan merkkejä totalitaristisen ajattelun uusista ilmenemismuodoista. Näin tietysti siksi, että vaikka kansallissosialistit vainosivatkin useita Euroopan vähemmistöjä – niin etnis-rodullisia, uskonnollisia, poliittisia kuin seksuaalisiakin –, heidän pääasiallinen tuhoamisvimmansa kohdistui juutalaisiin. Hitlerin viha juutalaista kansaa kohtaan käy ilmi jo hänen vankilassa vuonna 1923 kirjoittamastaan Mein Kampf -elämäkerrasta (suom. Taisteluni, 1925–1926). Monet historiantutkijat arvioivatkin, että juutalaisten tuhoaminen ei ollut Hitlerin käymän sodan – hänen ”taistelunsa” – sivuteema, vaan yksi sen keskeisistä, jollei keskeisin päämäärä.

Hitler ja natsithan murhasivat juutalaisia läpi koko toisen maailmansodan, vuodesta 1939 vuoteen 1945. He hirttivät juutalaisia, teloittivat heitä joukkohautoihin, kaasuttivat hengiltä häällä sitä varten suunnitelluissa kuorma-autoissa ja kuljettivat junilla Euroopan kaikista kolkista tuhoamisleireille ja kaasukammioihin, kun tappaminen muuten sujui liian verkkaisesti.

Vajaassa kuudessa vuodessa natsi-Saksa murhasi noin kuusi miljoonaa juutalaista, joista 1,5 miljoonaa oli lapsia. Määrä oli lähes kaksi kolmasosaa Euroopan juutalaisväestöstä, jota tuolloin oli 9,5 miljoonaa. Koko maailmassa oli 1940-luvun vaihteessa arviolta 16 miljoonaa juutalaista. Juutalainen kansa ei ole määrällisesti vieläkään toipunut holokaustista, sillä nykyään heitä – tai meitä – on noin 14,5 miljoonaa, mukaan lukien luonnollisesti Israelin juutalaiset. Eli kaiken kaikkiaan yhä 1,5 miljoonaa vähemmän kuin sodan alkaessa ja kansanmurhan käynnistyessä vuonna 1939.

Natsit murhasivat siis noin miljoona juutalaista vuodessa, kuusi miljoonaa kuudessa vuodessa. Ei tosin tasaisesti vuodesta toiseen, sillä tappaminen kiihtyi sodan loppua kohden. Urakka oli valtava ja vaati huolellista suunnittelua ja määrätietoisuutta. Jos natsien suorittamaa juutalaisten kansanmurhaa tarkastelee vain rationaalisesta näkökulmasta, sodankäynnin näkökulmasta, siinä ei tunnu olevan järkeä. Ne historiantutkijat – ja heitäkin on paljon –, joiden mukaan juutalaisten hävittäminen ei ollut Hitlerin ajattelussa ensisijaista, vaan tois-, kolmas- tai neljässijaista, joutuvat kohtaamaan vaikeita kysymyksiä.

Yksi niistä on esitetty usein, mutta siihen ei ole löytynyt uskottavaa vastausta. Minkä vuoksi saksalaiset rakensivat suuren ja monimutkaisen byrokraattisen järjestelmän Euroopan kaikkien juutalaisten löytämiseen, pidättämiseen ja murhaamiseen, kun he samanaikaisesti kävivät raskaita ja vaativia sotia monella rintamalla? Natsien juutalaista kansanmurhaa toteuttivat kymmenet tuhannet saksalaiset sotilaat, upseerit ja virkamiehet, joiden panosta olisi tarvittu sotien voittamiseen, ei vaarattoman siviiliväestön likvidointiin.

Hitler käynnisti hyökkäyksen Neuvostoliittoon, operaatio Barbarossan, kesällä 1941 ja koko häviöön päättyvä itärintaman sota Stalinin joukkoja vastaan jatkui kolme neljä vuotta riehuen laajalla alueella: Moskovassa, Leningradissa, Kaukasiassa, Kurskissa, Stalingradissa.

Samaan aikaan, 20. tammikuuta 1942, vain puoli vuotta tämän sodan alkamisen jälkeen viisitoista SS-upseeria ja natsi-Saksan virkamiestä, muun muassa Adolf Eichmann, kokoontui Wannsee-järven rannalla sijaitsevaan huvilaan Berliinin lounaiselle esikaupunkialueelle. Heidän oli määrä käsitellä juutalaiskysymyksen ”lopullista ratkaisua”. Juutalaisten kansanmurha oli ollut käynnissä jo kaksi vuotta, mutta SS-kenraali Reynhard Heydrichin – ”Prahan teurastajan” – koolle kutsuman Wannseen konferenssin myötä siitä tehtiin nyt osa valtakunnan virallisesti harjoittamaa politiikkaa, ja sen tehostamisesta sovittiin.

Jollemme ota huomioon niin sanottua irrationaalista tekijää Hitlerin sielussa sekä myös kansallissosialismissa, tuntuu mahdottomalta ymmärtää juutalaisten kansanmurhaa, holokaustia, ja erityisesti sen edellä kuvattua samanaikaisuutta natsi-Saksan valloitussotien kanssa, joita se kävi eri puolilla Eurooppaa, Neuvostoliitossa ja Pohjois-Afrikassa.

Olen vuosien mittaan lukenut Hitleristä useita elämäkertoja. Olen valinnut sellaisia, jotka ovat tarkastelleet vakavasti Hitlerin antisemitismiä ja sen syitä. Näistä antoisin ja syvällisin on ollut Ron Rosenbaumin, newyorkinjuutalaisen journalistin kirjoittama teos Explaining Hitler – The Search for the Origins of His Evil, ”Hitleriä selittämässä – hänen pahuutensa alkuperän etsintää». Kirja ilmestyi vuonna 1997. Sen takakannessa siteerataan Robert Conquestia, hiljattain lähes satavuotiaana edesmennyttä brittihistorioitsijaa, jota pidetään yhtenä maailman johtavista neuvostokommunismin tutkijoista.

Conquest kuvaa Explaining Hitler -kirjaa osuvasti: ”Se on merkittävä teos, tärkeä lisä alan kirjallisuuteen. Ron Rosenbaum tarjoaa meille käymiään usein dramaattisia keskusteluja Hitlerin uran ja persoonallisuuden keskeisten tutkijoiden ja analyytikoiden kanssa. Samalla, kun kirja on selkeä ja helposti luettava, se kaivautuu syvälle perustavanlaatuisiin kysymyksiin etiikasta, vapaasta tahdosta ja pahuuden ongelmasta.»

En nosta esiin Rosenbaumin kirjaa siksi, että se mielestäni olisi onnistunut ratkaisemaan Hitlerin arvoituksellisen juutalaisvihan perimmäisen syyn. Sellainen on tuskin mahdollista. Teen sen yksinkertaisesti siksi, että tahdon suositella sitä teille, jos joskus päätätte perehtyä aiheeseen lisää. Kirja tarjoaa kiehtovaa ja syvällistä pohdintaa Hitlerin henkilöhistoriasta, hänen nuoruudenaikaisista kielteisistä mutta myös myönteisistä kokemuksistaan juutalaisista, hänen antisemitistisen ajattelunsa kehittymisestä sekä 1900-luvun alun yleisestä juutalaisvastaisesta ilmapiiristä Keski-Euroopassa, erityisesti Itävallassa, jossa Hitler eli nuorena miehenä, sekä Lutherin ja Wagnerin Saksassa, joka oli hänen synnyinmaansa.

Sivumennen sanoen, se joka tutkii antisemitismiä alkaa nopeasti tuntea, että kaikki liittyy kaikkeen. Otan tästä yhden nykyaikaan liittyvän esimerkin. Etsiessäni useiden vuosien tauon jälkeen tietoa Rosenbaumin nykyvaiheista puhettani valmistellessani, huomasin, että hän on julkaissut vuonna 2015 Israelin ja palestiinalaisten konfliktia käsittelevän artikkelin, jonka otsikko on «Thinking the Unthinkable». Sen voi suomentaa esimerkiksi muotoon «Ajatus, jota ei kestä ajatella».

Artikkeli on herättänyt kiivasta keskustelua ja kuohuttanut monien mieliä, mutta minua se ilahduttaa suorapuheisuudellaan ja rohkeudellaan. Se ilahduttaa myös siksi, että olen aiemmin pitänyt Rosenbaumia poliittisesti liberaalina juutalaisena. Kuten tiedämme, demokraatteja äänestävät liberaalit ja/tai vasemmistolaiset amerikanjuutalaiset kritisoivat usein hanakasti Israelia sen palestiinalaisia kohtaan harjoittamasta politiikasta. Rosenbaum ei kuitenkaan tee artikkelissaan näin, vaan analysoi sen sijaan konfliktin arabiosapuolen toimintaa ja motiiveja, mikä on nykyään harvinaista, myös juutalaisten keskuudessa.

Rosenbaum toivoo lukijoiden ajattelevan sitä pelottavaa ja vaikeasti kestettävää vaihtoehtoa, että Israel ei jonain päivänä kansakuntana selviytyisikään. Hänen mukaansa tämä mahdollisuus on otettava huomioon, koska se on palestiinalaisten tosiasiallinen päämäärä. He tahtovat hitleriläisen judenrein-valtion, juutalaisista tyhjennetyn yhtenäisen Palestiinan, välittämättä lainkaan siitä, miten paljon väkivaltaa sen saavuttaminen vaatii. He eivät siten tavoittele kahta erillistä valtiota, vaan juutalaisvaltion eliminointia. ”Not separation, but elimination”, Rosenbaum kiteyttää.

Hän jatkaa toteamalla, että palestiinalaiset ovat jo kauan harjoittaneet määrätietoista valtiollista ja uskonnollista kiihotusta juutalaisten murhaamiseksi. Niin kutsuttu puukkointifada ei ole kansannousu, vaan se on juutalaisten rituaalista murhaamista. Siinä, missä Hitler pyrki kätkemään rikoksensa, palestiinalaiset juhlivat avoimesti juutalaisten tappamista, Rosenbaum kirjoittaa vuonna 2015. Tuolloinhan arabien puukkointifada oli alkanut Israelin kaduilla ja toreilla pian sen jälkeen, kun Gazaa diktatorisesti hallitsevan Hamasin kesällä 2014 Israelia vastaan käynnistämä rakettisota oli päättynyt terroristien tappioon.

Olen seurannut suomalaisen valtamedian raportointia Lähi-idästä teini-ikäisestä lähtien, mutta en ole kertaakaan nähnyt siellä tällaista pohdintaa. Tarkoitan sen mahdollisuuden huomioimista, että arabien tavoitteena ei ehkä sittenkään ole kahden itsenäisen valtion, Israelin ja Palestiinan, rauhanomainen rinnakkaiselo. Että heidän päämääränsä on kenties pikemminkin se, mitä he itse ovat vakuuttaneet kovaan ääneen Israelin perustamisesta ainakin Oslon rauhanprosessin alkuun vuoteen 1991 saakka – ajaa alueen kaikki juutalaiset mereen!

Mutta tämän pelottavan mahdollisuuden – meistä Israelin ystävistä aivan ilmeisen – huomioon ottaminen vaatisi toimittajalta sitä, että hän hetkeksi luopuisi tarpeesta nähdä konflikti pelkkänä alueellisena kiistana ja tutkisi sitä luonteeltaan periaatteellisena, uskonnollis-metafyysisenä kiistana, jollainen se pohjimmiltaan on.

Mutta suomalaista toimittajakuntaa, tai länsimaista ylipäätään, ei kiinnosta totuus eikä todellisuus, kun on kyse Israelin ja arabien vuosikymmeniä jatkuneesta konfliktista. Paljon parempi sulkea silmät ja väittää, että vika on Israelissa ja sen haluttomuudessa rauhaan. Jos vain ”äärioikeistolainen” pääministeri Benjamin Netanjahu saataisiin vaihdetuksi sovittelevampaan Tzipi Livniin tai työväenpuolueen Isaac Herzogiin, niin rauhalla olisi mahdollisuus, median ajatus kuuluu. ”Give peace a chance, Bibi.”

Rosenbaum siis näkee asian hyvin toisella tavalla. Hänen mukaansa konflikti ei suinkaan johdu Israelin sotaisuudesta. Se johtuu ennen kaikkea siitä, että arabimaailma ei ole vieläkään hyväksynyt, että kaksituhatta vuotta hajaannuksessa elänyt, jatkuvia vainoja kärsinyt ja holokaustin juuri läpikäynyt juutalainen kansa on palannut kotimaahansa ja aikoo sinne myös jäädä. Arabimuslimien mukaan alue kuuluu islamille, ja he nojaavat Koraaniin tässä uskossaan. Hamasin peruskirja kehottaa suoraan kaikkia palestiinalaisia tappamaan juutalaiset missä tahansa he tulevatkaan vastaan, niin Lähi-idässä kuin muuallakin maailmassa. Ja myös tässä viitataan Koraaniin.

Rosenbaumin mukaan tämä on syy, miksi palestiinalaiset haluavat perustaa hitleriläisen judenfrei-Palestiinan, miksi he puukkointifadassa murhaavat rituaalinomaisesti juutalaisia ja miksi he maksavat palkkaa kaikille niille arabeille, jotka istuvat Israelin vankiloissa tapettuaan tai yritettyään tappaa juutalaisia naapureitaan. Sota, jota arabit ovat käyneet muodossa tai toisessa Israelin juutalaisia vastaan jo sadan vuoden ajan, on siten hengeltään samaa hävityssotaa kuin mitä Hitler ja kansallissosialistit kävivät juutalaista kansaa vastaan yrittäessään puhdistaa maansa ja koko Euroopan juutalaisista ”syöpäläisistä”.

Miltä tämä Rosenbaumin analyysi teistä vaikuttaa – uskottavalta, epäuskottavalta? Voin kuvitella sitä pöyristymistä, joka seuraisi, jos joku Israelin ystävä laatisi mielipidekirjoituksen, jossa hän rinnastaisi palestiinalaiset natseihin ja kertoisi heidän jo pitkään hautoneen juutalaisiin kohdistuvaa kansanmurhaa. Kuitenkin törmäämme yhä useammin julkisuudessa puheenvuoroihin, joissa Israelin juutalaiset rinnastetaan natseihin ja väitetään heidän harjoittavan etnistä puhdistusta ja toteuttavan palestiinalaisten kansanmurhaa Gaza-nimisessä keskitysleirissä.

Tämän rinnastuksen esittäminen – juutalaiselle kansalle kaikkein suurimman loukkauksen – ei suinkaan ole Suomessa enää tabu. Sillä kaikkihan sen tietävät, eikö niin, että juutalaiset tekevät nykyään palestiinalaisille samaa kuin natsit juutalaisille seitsemänkymmentä vuotta sitten? Luulisi, että nuo juutalaiset jos jotkut tietäisivät, miltä kansanmurhan kohteeksi joutuminen tuntuu ja ymmärtäisivät lopettaa sortotoimensa. Näinhän monet ajattelevat.

Yle Radio 1 esitti lokakuussa 2014 tunnin pituisen antisionistisen ja antisemitistisen radiofeaturen, jonka läpikäyvänä teemana oli juuri tämä israelinjuutalaisten ja natsien rinnastaminen toisiinsa. Ohjelma oli arvostetun Radioateljeen tuottama, ja sen otsikko oli paljonpuhuvasti «Kolme ghettoa – Gaza, Beirut, Varsova.» Idea oli siis osoittaa, että Israel piirittää nykyään Gazaa ja 1980-luvulla Beirutia (Libanonin sodan aikaan) samassa hengessä kuin natsi-Saksa 1940-luvulla juutalaisghettoa Varsovassa.

Istuin noihin aikoihin Holokaustin uhrien muistoyhdistyksen (HUM) hallituksessa, kuten myös ystäväni Sirpa Bågman. Kun tutkimme hänen kanssaan hieman ohjelman taustoja, huomasimme hämmästykseksemme, että sen ohjaaja-käsikirjoittaja oli tunnettu suomalainen naispuolinen palestiinalaisaktivisti, ei suinkaan Ylen oma työntekijä. Suomessa on siten poliittisen aktivistin mahdollista tehdä Ylen rahoilla ja Radioateljeen arvovallalla yksipuolisen poliittinen radio-ohjelma ja saada se esitetyksi parhaaseen kuunteluaikaan Ylen ykköskanavalla – ainakin, jos se on vihamielinen Israelille.

Laadimme Sirpan kanssa HUM:in puolesta ohjelmasta valituskirjeen Yleisradion hallintoneuvostolle, jonka yhdistyksemme tuolloinen puheenjohtaja Matti Myllykoski ja joukko hallituksen jäseniä allekirjoitti. Se lähetettiin ensin Ilkka Kantolalle, hallintoneuvoston silloiselle puheenjohtajalle, ja sitten hallintoneuvoston kaikille jäsenille useista parlamentaarisista puolueista. Todettakoon, että Kantolan välitön meilivastaus HUM:lle oli nuiva ja byrokratian taakse kätkeytyvä.

Samoihin aikoihin, joulukuun 2014 alussa Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvosto lähetti ohjelmasta oman vastalauseensa Ylen hallintoneuvostolle, jonka oli määrä kokoontua viikon parin päästä. Tämäkin kirje lähetettiin kaikille Ylen hallintoneuvoston jäsenille.

Huolellisesti laaditussa ja perustellussa kirjeessä, jonka Gideon Bolotowsky, Yaron Nadbornik ja Tomer Huhtamäki, joka oli tuolloin Turun juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja, allekirjoittivat, todetaan muun muassa seuraavasti:
”Ruotimatta lähemmin niitä historiallisia tosiseikkoja, jotka erottavat Varsovan gheton (1940–43) Beirutin piirityksestä (1982) ja Gazan edelleen jatkuvasta saarrosta, toteamme, että näiden kolmen maantieteellisen alueen eri aikaisten tapahtumien rinnastaminen edes pieneltä osin vääristelee historiallisia tosiasioita poikkeuksellisen sivistymättömällä ja edesvastuuttomalla tavalla.

”Lainaamme ’Kolme ghettoa’ -radiofeaturesta yhden tekstikohdan esimerkiksi siitä, minkälaista näkemystä ohjelman tekijät tarjoavat radioyleisölle niin Israelista, israelinjuutalaisten ja gazalaisten keskinäisistä suhteista, kuin myös siitä, millä tavoin tekijät rinnastavat läpi ohjelman Varsovan ja Gazan (ja Beirutin) ’ghetot’ toisiinsa:

” ’Gazan ghetto 2014. Miehittäjiä ei näy kaduilla. He seuraavat gazalaisten liikkeitä satelliitein, miehittämättömin lentokonein ja valvontakameroin. Palestiinalaisten joukossa on Israelin vakoojia. Tekniikka palvelee Israelin etnokratiaa. Etnokratia tarkoittaa puhtaasti yhden etnisen ryhmittymän varaan rakennettua yhteiskuntaa. Koko järjestelmä on luotu niin, että se ottaa huomioon vain juutalaiset ja heidän oikeutensa. Varsovan ghetto lokakuu 1941. Ghetossa oli lukuisia Gestapon agentteja. Heidät tiedettiin, he eivät olleet kovin vaarallisia. Mutta oli muutamia todella vaarallisia natsien kätyreitä...’ ” jne.

Tällaisen kuvan kaikesta päätellen saa verovaroin ylläpidettävässä Yleisradiossa tarjota suomalaiselle yleisölle Israelista ja sen juutalaisesta väestöstä. Keskusneuvoston kirje päättyy seuraaviin sanoihin:

”Ei ole epäilystäkään siitä, että ’Kolme ghettoa’ -ohjelma täyttää useat Euroopan rasismi- ja muukalaisvihakeskuksen (nyk. FRA) vuonna 2005 laatiman antisemitismin määritelmän tunnusmerkit. Keskusneuvosto on aikeissa erikseen selvittää valtakunnansyyttäjältä, rikkooko ohjelma Suomen rikoslain 11. luvun 10 §:ää, toisin sanoen kiihottaako se radiokuulijoitaan vihaan maamme juutalaista kansanryhmää kohtaan.

”Ennen selvitystä jäämme odottamaan Yleisradion hallintoneuvoston kannanottoa yhtiön rasismin vastaisesta ohjelmapolitiikasta yleisesti ja ’Kolme ghettoa’ -ohjelmasta erityisesti.”
Keskusneuvosto viittaa tuossa ”Ylen rasismin vastaiseen ohjelmapolitiikkaan”, sillä yhtiö oli hiljattain ylpeästi tuonut sitä esiin julkisuudessa. Mutta tämä tapaus osoittaa, että Yle viittasi termillä ilmeisesti vain muslimeihin ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaan rasismiin ja syrjintään, ei juutalaisiin kohdistuvaan antisemitismiin, ainakaan silloin, kun juutalaiset ovat Israelin kansalaisia.

Asiaan kuuluu, että niin Keskusneuvosto kuin Holokaustin uhrien muistoyhdistys eivät saaneet Yleltä minkäänlaista vastausta esittämiinsä kirjallisiin vastalauseisiin. Hiljaisuus oli täydellinen. Jälkikäteen kuulimme sivuteitse, että Ylen hallintoneuvoston joulukuisessa kokouksessa oli lyhyesti todettu kirjeiden saapuminen, mutta mitään keskustelua ei niiden sisällöstä ollut käyty. Kirjeet oli sittemmin jaettu eteenpäin yhtiön toimivalle johdolle ja varmaankin myös ”Kolme ghettoa” -ohjelman tuottajille, mutta kenenkään reaktioista emme ole tähän päivään mennessä kuulleet mitään. Tiedoksi, että Keskusneuvosto ei sittenkään kääntynyt valtakunnansyyttäjän puoleen, vaan päätti jäädä seuraamaan tilanteen kehitystä.

On vaikeaa arvioida, oliko kahdesta vastalauseesta jotain hyötyä. Muuta hyötyä kuin että niiden laatijat tunsivat itsensä muutaman viikon ajan ryhdikkäämmäksi ihmiseksi. Sekin on jo jotain. Toisaalta en ole kyllä kuullut, että Ylen radiokanavilla olisi sen jälkeen esitetty toista yhtä antisionistista ja antisemitististä ohjelmaa kuin ”Kolme ghettoa”. Se saattaa kyllä johtua siitäkin, että Hamasin ja Israelin välillä ei viimeisen neljän viiden vuoden aikana ole käyty yhtä laajamittaista yhteenottoa kuin oli niiden välinen, koko kesän 2014 jatkunut sodankäynti, jonka jälkitunnelmissa Ylen propalestiinalainen radiofeature selvästikin oli syntynyt.

Mikä sääli, ettei Donald Trumpia jo silloin ollut valittu Yhdysvaltain presidentiksi. Siinä tapauksessa Juutalaisen Keskusneuvoston ja HUM:n ei olisi tarvinnut kirjoittaa Ylelle kahta pitkää vastalausettaan, pelkkä trumpilainen huudahdus ”Fake News”, Valeuutisia, olisi ajanut saman asian. Ja kuten me Israelin-ystävät tiedämme, ”Fake News” on harvinaisen osuva termi kuvaamaan melkein kaikkia uutisraportteja, tv-dokumentteja ja artikkeleita, joita on laadittu ja laaditaan Israelista ja sen suhteista arabimaailmaan.

Yhdyn niihin antisemitismin tutkijoihin, jotka katsovat, että Israelin syyttäminen palestiinalaisiin kohdistuvasta kansanmurhasta – samoin kuin suoranainen holokaustin kieltäminen, joka sekin on yleistynyt – ilmentävät kummatkin eurooppalaisten syyllisyydentunteita juutalaisten julmasta kohtelusta maanosassamme. Ihmisten omatunto kevenee, kun he syyttävät juutalaisia vastaavanlaisista rikoksista ja kun he uskottelevat, että juutalaiset ovat tämän päivän natsit ja palestiinalaiset heidän ”juutalaiset” uhrinsa.

Asiantuntijat ovat huomauttaneet tämän sielullisen väistöliikkeen paradoksaalisuudesta. He sanovat, että eurooppalaiset yrittävät vapautua vuosituhansia jatkuneen juutalaisvastaisuuden ja sen huipentuman, holokaustin, aiheuttamista syyllisyydentunteista ja häpeästä, mutta tekevät sen turvautumalla uusiin antisemitistisiin syytöksiin ja hyökkäyksiin. Tämä on mahdoton noidankehä, josta nöyryys ja itsetuntemus olisivat ainoat vapautumiskeinot.

Onkohan sellainen käsite kuin ”uusantisemitismi” tai uusi antisemitismi teille tuttu? Se on juutalaisille ja heidän tai meidän ystävillemme tärkeä ja hyödyllinen käsite yrittäessämme hahmottaa joitain nykyajalle ominaisia piirteitä. Suuri osa siitä, mistä olen edellä puhunut, koskee juuri uusantisemitistisiä ilmiöitä. Käsite viittaa siihen lähihistoriassa tapahtuneeseen muutokseen, että antisemitismiä esiintyy länsimaissa nykyään eniten vasemmiston piirissä, ei enää niinkään äärioikeistossa. Jälkimmäistäkin juutalaisvastaisuutta, luonteeltaan natsistista ja äärikansallismielistä, esiintyy kyllä yhä eri puolilla Eurooppaa, mutta vihervasemmistolainen, marxilaispohjainen antisemitismi on sitä paljon yleisempää ja hyväksytympää, ja siksi turmiollisempaa.

Keskeistä vasemmistolaisessa antisemitismissä on, että se kohdistuu Israeliin ja kaikkiin sen tukijoihin. Se ei tee eroa juutalaisten ja muiden tukijoiden välillä, vaan taistelee Israelin kristittyjä puolestapuhujia vastaan samalla vimmalla kuin juutalaisiakin vastaan, joskus jopa kovemmin. Olen huomannut, että Israelin-vastaisuutta esiintyy nykyään paljon myös maamme kristillisissä piireissä; Kirkon Ulkomaanavun toiminta ja niin kutsuttu Eappi-ohjelma ovat esimerkkejä tästä.

Risto Auvinen, Karmel-yhdistyksen puheenjohtaja, lähetti minulle viime viikolla meilin, jossa hän vahvistaa havaintoni. Hän kirjoittaa muun muassa, että kansankirkkomme kohdalla voidaan valitettavasti jo puhua ”akuutista palestinisoitumisesta”, ainakin mitä pappeihin tulee. Pro-Palestiina-agenda onkin lyönyt suvereenisti kirkossamme läpi, Auvinen sanoo, eikä piispojenkaan joukosta tahdo enää löytyä puolustajia silloin, kun Israelin oikeus kansalliseen olemassaoloon ja itsepuolustukseen asetetaan kirkollisessa keskustelussa kyseenalaiseksi.

Ongelmallista uusantisemitismissä, toisin sanoen vasemmistolaisessa, Israelin-vastaisessa antisemitismissä, on se, että harvat tunnistavat sen antisemitismiksi. Ja ne meistä, jotka tunnistavat ja siitä huomauttavat, joutuvat aina kuulemaan saman närkästyneen vastalauseen: ”Jaha, eikö täällä enää saa kritisoida Israelia ilman, että heti leimataan antisemitistiksi?”

Näitä samoja toimittajia, poliitikkoja, yliopistoihmisiä ja liberaaleja kirkonmiehiä ei kuitenkaan haittaa, että he itse nimittävät rasisteiksi ja islamofobeiksi kaikkia, jotka vähänkään arvostelevat muslimeja tai islamia, ja homofobeiksi niitä, jotka eivät ole innostuneet samansukupuolisten avioliitto-oikeudesta. Ja kaikki muutkin itselleen harmilliset puheenvuorot tämä eliitti pyrkii kieltämään harkinnassa olevan vihapuhelainsäädännön turvin. Tämänkaltaisessa sananvapauden rajoittamisessa voi jo erottaa totalitaristisia piirteitä ja pyrkimyksiä.

Mutta antisemitististä vihapuhetta ja valheita tämä mielipidevaikuttajien eliitti ei kiellä harjoittamasta, ei ainakaan, kun se kohdistuu Israeliin ja israelinjuutalaisiin. Miksi kieltäisikään, itsehän se eniten Israelia arvosteleekin, huomattavasti kärkkäämmin ja kovemmin kuin muut suomalaiset, toisin sanoen tavalliset, tervejärkiset ihmiset. Ainut juutalaisvastaisuuden muoto, jonka älymystömme suostuu tunnistamaan ja tuomitsemaan, nousee uusnatsien ja äärikansallismielisten parista. Suomessa heitä ei kuitenkaan ole monia, kenties joitakin satoja hourupäitä. Luulisi, että heitä on vähintäänkin kymmeniätuhansia, niin usein kuin heitä kuulee paheksuttavan tiedotusvälineissä.

Juutalaisten elämän ja turvallisuudenkin kannalta paljon vahingollisempaa on se jatkuva Israelin-vastainen antisemitismi – ”uusantisemitismi” –, johon valtamediassa törmää vähän väliä. Silloin kun palestiinalaisten ja Israelin välillä on taas puhjennut jokin väkivaltainen yhteenotto, toimittajat, poliitikot ja professorit kritisoivat kilvan juutalaisvaltiota sen ”suhteettomasta voimankäytöstä” ja vaativat välitöntä aselepoa – tosin vasta silloin, kun Israel on pääsemässä voitolle. Samalla he vääristelevät tahallaan sitä, kuka on selkkauksen varsinainen alullepanija ja aggressori. Syy-seuraus-suhde käännetään yhä uudestaan päälaelleen.

Tällä tavoin mielipidevaikuttajien eliitti on jo vuosikymmenten ajan nostattanut kansan, eritoten nuorisomme vihaa Israelia ja sen juutalaisväestöä vastaan. Eikä näin toki tapahdu vain Suomessa, vaan kaikkialla muuallakin Euroopassa. Poikkeuksen muodostavat kenties jotkin Itä-Euroopan kansallismieliset valtiot kuten Puola, Tšekki ja Unkari, joista Tšekissä käydään parhaillaan vakavaa keskustelua suurlähestystön siirtämisestä Jerusalemiin, presidentti Trumpin ja Jair Bolsonaron, Brasilian vastavalitun presidentin, esimerkkiä seuraten. Liekö sattumaa, että juuri näitä maita ja niiden johtajia länsimainen media ryöpyttää nykyään uuvuttavuuteen saakka?

Mielipidevaikuttajien harjoittama uusantisemitistinen kiihotus ei ole vahingollista vain Israelille ja sen suhteille eurooppalaisiin kansakuntiin. Se on vahingollista ja jopa vaarallista myös oman maanosamme juutalaisille. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä räjähdysalttiista yhdistelmästä, joka syntyy vasemmistolaisen, Israelin-vastaisen kansankiihotuksen ja Eurooppaan muuttaneiden islaminuskoisten löytäessä toisensa.

Suurin osa tänne saapuneista arabimuslimeista on ilmeisesti rauhallisia, arvomaailmaltaan maltillisia ihmisiä. Ainakin niin päättäjät vakuuttavat meille. He tulevat tänne silti usein Lähi-idän sotaisilta alueilta ja ovat lisäksi sisäistäneet islamilaisen kulttuurin vuosisatoja jatkuneen juutalaisvastaisen ja Israelin-vastaisen opetuksen ja ennakkoluulot.

Olemme viime vuosina todistaneet, miten tuhoisaksi tällainen vihamielinen asenne voi koitua erityisesti Euroopan juutalaisille, kun uutiset muun muassa Pariisin, Brysselin, Kööpenhaminan ja Göteborgin jihadistisista iskuista juutalaisiin kohteisiin ovat levinneet maailmalle. Sen lisäksi on huomioitava myös kaikki se arkipäiväinen antisemitistinen kiusaaminen ja väkivalta, jota arabimuslimit harjoittavat juutalaisia kohtaan eri puolilla Eurooppaa.

Todettakoon nyt selvästi – kun lehdistö tahtoo kääntää tämänkin asian ympäri –, että Euroopan juutalaisille arabimuslimien piiristä nouseva väkivalta on paljon yleisempää ja vaarallisempaa kuin äärioikeistolaisten harjoittama. EU:n perusoikeusviraston viime joulukuussa valmistunut tutkimus, jossa haastateltiin 16 000 juutalaista Euroopan eri maista, osoittaa yksiselitteisesti, että ainakin juutalaiset itse kokevat arabimuslimien taholta tulevan uhan ylivoimaisesti suurimmaksi, sitten äärivasemmistolaisten ja vasta kolmanneksi äärioikeistolaisten. Eliitti yrittää vaieta näistä poliittisesti epäkorrekteista tosiasioista, mutta tällaisia ne todellisuudessa kuitenkin ovat.

Juutalaisten kansanmurhasta, holokaustista, puhuttaessa on tapana vakuuttaa: Ei koskaan enää! Minusta tuntuukin, että uuden holokaustin vaaraa ei onneksi lähiaikoina ole näköpiirissä, ei Lähi-idässä eikä länsimaissa. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi islamistien hallitsema Iran uhkaa usein avoimesti juutalaisvaltiota täystuholla. Israel on vahvistunut viime vuosikymmeninä niin paljon, että sen viholliset joutuvat miettimään moneen kertaan ennen kuin hyökkäävät sen kimppuun. Kun vielä Yhdysvallat – varsinkin Trumpin ollessa presidentti – on Israelin uskollinen liittolainen, ei suurta uhkaa tunnu olevan. Tilanne oli huolestuttavampi Obaman aikana.

Myöskään Euroopan juutalaisväestön kohdalla en näe uuden kansanmurhan mahdollisuutta. Juutalaisia voi vastedeskin kuolla terrori-iskuissa, mutta heihin kohdistuva fyysinen vaara ei ole merkittävästi suurempi kuin kantaväestölläkään. Tosin siitä on osin kiittäminen juutalaisten seurakuntakeskusten ja synagogien aktiivista vartiointia. Juutalaisia vastaan tehtyjä hyökkäyksiä vähentää myös se, että he ovat useissa maissa – turvallisuutensa takia – lakanneet käyttämästä uskonnollisia tunnusmerkkejä kuten kipaa ja daavidintähteä.

Mielestäni Euroopassa on syvimmältään kuitenkin käynnissä henkinen sota, joka kohdistuu koko juutalaiskristillistä kulttuuriamme ja arvomaailmaamme vastaan. Sitä yritetään tuhota usean aatteen voimin. Näitä ovat ennen kaikkea kulttuurimarxilaisuus, rajat alas -ideologia ja globalismi, monikulturismi, dogmaattinen vihreys, islamismi ja eräät muodot feminismistä. Monet niistä ovat löytäneet toisensa jonkinlaisessa epäpyhässä allianssissa. Nyt onkin tärkeää, että me juutalaiset ja kristityt vastaavasti löydämme toisemme. 

Asiasanat: