Lähettänyt käyttäjä Virpi

Artikkeli Karmel-lehdestä 1/2016

ESITELMÄ SUOMEN KARMEL-YHDISTYKSESSÄ 7.11.2015

”Meidän on tunnustettava entistä selväsanaisemmin, että Israel-viha on muuntautunut pääasialliseksi ”uuden” antisemitismin tartunnanlevittäjäksi. Herjaamalla juutalaisvaltiota rasistiseksi, natsiksi ja etnisille puhdistuksille perustetuksi apartheid-valtioksi, Israelin viholliset ovat vääristäneet sionismin sen todellisen merkityksen irvikuvaksi, rangaistavan rikollisuuden ja syvän halveksittavuuden synonyymiksi.

Sionismista eli juutalaisesta kansallisuusaatteesta ja juutalaisen kansan paluusta historialliseen kotimaahansa on tullut meidän aikamme perisynti.

Niinpä jokainen juutalainen ja ei-juutalainen, joka tukee tätä läpeensä lainvastaista ja moraalitonta sionistista entiteettiä, on osallinen johonkin kosmiseen pahaan.”

Näin kirjoitti maailman johtava antisemitismin tutkija ja asiantuntija, professori Robert Wistrich viimeiseksi jääneessä artikkelissaan, vain muutamaa päivää ennen menehtymistään sydänkohtaukseen tämän vuoden toukokuussa. Minulla oli suuri etuoikeus saada opiskella hänen ohjauksessaan antisemitismin tutkimusta Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa yli kahden vuoden ajan. Hän oli mies, joka uskalsi avoimesti ja poliittista korrektiutta haastaen puhua tämän päivän juutalaisvastaisuuden vaarallisimmista muodoista niiden oikeilla nimillä, sivistyneesti mutta samalla ihmisiä syvällisesti herätellen.

Professori Wistrich oli ensinnäkin todennäköisesti varhaisin antisemitismin tutkija, joka päätteli jo vuosikymmeniä sitten, että antisionismista eli juutalaisten kansallisvaltion vastaisuudesta on tullut uusi, poliittisesti korrekti kansainvälinen antisemitismin muoto. Sellainen muoto, jota monien on mahdollista harjoittaa uskottelemalla itselleen ja ympäristölleen, ettei asia kohdistu lainkaan juutalaisiin, vakuutellen ”ettei minulla ole mitään juutalaisia vastaan, minullahan on jopa juutalaisia ystäviä. Minä vain kritisoin Israelia.”

Toisekseen professori Wistrich puhui ja varoitti toistuvasti meidän aikamme väkivaltaisimmasta ja hengenvaarallisimmasta antisemitismin muodosta eli arabimuslimien keskuudessa voimakkaana elävästä islamilaisesta antisemitismistä. Hän huomautti, että tämä väkivaltainen juutalaisvihan muoto tarvitsee erityisesti länsimaiden vasemmistolaista antisemitismiä ja Israel-vastaisuutta elinvoimansa ylläpitämiseksi ja jatkuvuutensa mahdollistajaksi.

Professori Wistrich oli mielestäni oikeassa. Oikeassa ensinnäkin siinä, että Israelin viholliset ovat onnistuneet vuosikymmeniä jatkuneella juutalaisvaltion demonisoinnillaan ja propagandallaan vääristämään sionismin jo terminä joksikin niin negatiiviseksi, että sen pelkkä kuuleminen herättää monissa tunteita epäluulosta aina kiukkuun ja syvään vihaan asti. Tämä koskee yhä lailla osaa kristikunnastakin, meillä Suomessakin. Sionismi edustaa myös joillekin kristityille vähintäänkin jotakin kyseenalaista ja karteltavaa asiaa, mutta toisille kristityille jopa jotakin sellaista perustavanlaatuista pahuutta, jolle ei oikeastaan ole edes olemassa riittävää parannuskeinoa – siis eräänlaista sovittamatonta perisyntiä.

Mutta professori Wistrich oli mielestäni valitettavasti oikeassa myös toisessa asiassa. Nimittäin siinä, mitä hän sanoi tämän ajan tappavimmasta juutalaisvihan muodosta eli islamilaisesta antisemitismistä ja sen eriskummallisesta yhteistyösuhteesta länsimaisen vasemmistoantisemitismin ja Israel-vastaisuuden kanssa. Myös tämä asia koskettaa kristikuntaa, ja jälleen myös meillä Suomessa.

Kristityt puolesta ja vastaan

Esitykseni aihe on siis kristillinen antisionismi. Tarkoitukseni on yrittää tuoda esille sitä, mitä kristillinen antisionismi käytännöllisesti ottaen voi olla ja millaisin eri tavoin ilmetä, sekä miksi se on mielestäni lopulta niin vakava ilmiö tämän päivän kristikunnan sisällä. En aio tehdä historiallisesti ja maantieteellisesti kattavaa katsausta, vaan käsittelen nimenomaan nykypäivää ja lähinnä sellaisilta näkökulmilta, jotka koskettavat eniten sitä vaikutuspiiriä, jossa me elämme. En puhu esimerkiksi Vatikaanin antisionismista ja Palestiina-myönteisyydestä tai islamin paineessa elävien idän kirkkojen Israel-vastaisuudesta. En voi myöskään käsitellä laajasti koko Suomen kristillistä kenttää, vaan keskityn pääasiassa tiettyihin tahoihin, joiden antisionistinen toiminta on näkynyt erityisesti käytännön tasolla viime vuosina.

Pyrin avaamaan esitykseni aikana seuraavaa kysymystä: Jos ja kun siis on kristittyjä, joiden mielestä sionismi eli juutalainen kansallinen vapausliike ja sen konkreettinen saavutus juutalaisvaltio on tämän ajan perisynti, harhaoppi ja rasismia, niin miten tällaiset kristityt tai kristilliset toimijat pyrkivät korjaamaan tilannetta? Esitän nyt alkuun kolme väitettä, jotka toivottavasti ovat esitykseni loppuun mennessä avautuneet hieman syvällisemmin.

1) Väitän ensinnäkin, että juuri kristityt Israelin vastustajat ovat tänään niitä, jotka mahdollistavat kristikunnan keskuudessa vallinneen juutalaisiin kohdistuneen halveksunnan perinteen siirtymisen eteenpäin uusille sukupolville. Ajatuksen tästä kristikunnan keskuudessa vallinneen juutalaisvastaisen halveksunnan opettamisesta esitti toisen maailmansodan jälkeen ranskanjuutalainen historioitsija Jules Isaac, kun hän pohti holokaustin jälkeen sitä, miten kristillinen antisemitismi ja kristinuskon vääristetyt opetukset ovat johtaneet vuosisatojen varrella juutalaisten vainoihin ja pohjustivat tietä myös holokaustiin.

2) Toinen väitteeni on, että kristilliset Israelin-vastaiset tahot kuuluvat niiden länsimaisten toimijoiden joukkoon, jotka antavat ymmärryksensä ja siten epäsuoran oikeutuksensa juutalaisten tämän päivän tappavimpien vihollisten toimille. Lisäksi ne mahdollistavat radikaali-islamin etenemisen meidän ajassamme.

3) Kolmanneksi väitän, että kristittyjen sionistien ja antisionistien väliin jäävä suuri kristittyjen hiljainen enemmistö valitettavasti myös mahdollistaa osaltaan sekä kristittyjen Israel-vihaajien että muiden juutalaisten vihollisten toimet.

Mitä kristillinen antisionismi ja sen vaikutukset voivat siis olla käytännössä? Vaikka kristityt eivät suinkaan ole nykyään juutalaisille väkivaltaisella tavalla vaarallinen uhka, niin myös kristikunnan keskuudessa on kuitenkin tapahtumassa tänään juutalaisten kannalta hengenvaarallisiakin kehityksiä, ja nämä kehitykset tapahtuvat nimenomaan suhteessa moderniin juutalaisvaltioon Israeliin.

Me tiedämme, että erityisesti evankelisten tai niin kutsuttujen konservatiivikristittyjen keskuudessa on yhä edelleen suuri määrä niitä, jotka tukevat ja arvostavat Israelia asenteissaan, sanoissaan ja käytännön teoissaan. Tästä vaikkapa juuri Karmel-yhdistys on hyvä esimerkki meillä Suomessa. Näille kristityille sionismi ja itsenäinen juutalaisvaltio ei ole ongelma, vaan päinvastoin historiallisesti, oikeudellisesti, moraalisesti ja raamatullisesti oikea, kunnioitettava ja puolustettava asia. He toisin sanoen jakavat juutalaisen käsityksen sionismista eli siitä, että juutalaiset ovat pitkän tauon jälkeen palanneet takaisin kotiinsa Siioniin, pääkaupunkiinsa Jerusalemiin ja Israelin maahan, jossa heillä on jälleen oikeus suvereniteettiin eli kansalliseen itsemääräämisoikeuteen. Näitä erityyppisiä kristittyjä Israelin ystäviä ja vankkoja tukijoita kutsutaan usein yleistävästi kristityiksi sionisteiksi.

Jos siis kristityt sionistit jakavat juutalaisen käsityksen sionismista ja kunnioittavat sitä, niin kristityt antisionistit puolestaan edustavat sellaista katsantokantaa, jossa juutalainen käsitys sionismista herättää kielteisyyttä ja eriasteista vastustusta. Tällaisille kristityille juutalaisten paluu Israeliin edustaa ääripäässä palestiinalaista nakba- eli katastrofikäsitystä, mutta lievemmätkään antisionistiset kristityt eivät koe, että juutalaisia tulisi tukea näiden valtion puitteissa käytännön tasolla.

Kristillisen Israel-tuen tukahduttaminen

Aivan kuten muussakin maailmassa, myös kristillisellä kentällä käydään parhaillaan pitkäjänteistä mutta hyvin aktiivista ja vakavaa taistelua Israelin jättämiseksi totaalisen yksin verivihollistensa armoille. Kyse ei ole mistään vähemmästä. Kysymys ei ole niin kutsutusta Israelin ”miehityksestä”, johon aina vedotaan mantran tavoin, vaan siitä, että Israelilta ja Israelin juutalaisilta halutaan viedä kaikki ymmärrys ja tuki, eristää heidät muusta maailmasta ja riistää lopulta olemassaolon oikeutus juutalaisvaltiolta.

Miten tämä sitten näkyy kristikentällä ihan ensisijaisesti? Se näkyy ponnistuksena nimenomaan evankeliskonservatiivisten kristittyjen eli niin kutsuttujen kristittyjen sionistien riistämiseksi Israelin kansainvälisistä tukijoukoista. Kristillisen Israel-tuen tukahduttaminen on kristillisen antisionistisen hyökkäyksen ensimmäinen taktinen vaihe, ja hyvin ymmärrettävistä syistä.

Pääasiallinen syy on varmasti tämä: Erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös Suomessa ja pitkälti muuallakin päin maailmaa, merkittävä tuki ja ymmärrys Israelille on tullut ja yhä tulee evankeliskristillisen maailman parista. Tämä tuki näkyy myös erityisesti käytännössä, esimerkiksi toimimalla Israelin puolesta tarvittaessa myös politiikan saralla, silloin kun Israeliin kohdistuu erityisiä uhkia juuri kansainvälisen politiikan ja diplomatian kentällä. Ja asiahan on niin, että terrorin lisäksi Israelia vastaan isketään tänään nimenomaan poliittisen ja diplomaattisen vehkeilyn sekä propagandasodankäynnin keinoin.

Juuri tällainen käytännössä annettava tuki Israelille ja sen oikeudelle puolustautua vihollisiltaan on asia, jonka Israel-vastaiset kristityt haluavat ensimmäisenä loppuvan. He tahtovat, että Israel-asiaan tulee perusteellinen muutos kristikunnan sisällä, ja tätä tavoitetta kristilliset antisionistiset toimijat edistävät eri taktiikoin.

Hyvin keskeinen vaikutusponnistus kohdistuu nuoriin sukupolviin ja aivan erityisesti tuleviin kristillisiin johtajiin ja vaikuttajiin. Varsinkin Yhdysvalloissa eräät vaikutusvaltaiset tahot, esimerkiksi jotkut professorit merkittävissä evankeliskristillisissä yliopistoissa, harjoittavat systemaattista vaikutustyötä nuorissa opiskelijoissa, jotta nämä saataisiin kääntymään palestiinalaisasialle ja näin USA:n Israel-tuki vähitellen ehtymään. Yksi merkittävä väline tässä ovat palestiinalaiskristityt, joiden välityksellä nuoret länsikristityt ohjataan sisälle poliittiseen palestiinalaiskansalliseen asiaan. Annan esimerkin tästä.

Wheaton College on USA:ssa sijaitseva merkittävä evankelinen yliopisto, jossa toimii Uuden testamentin professorina mies nimeltä Gary Burge. Olen itse ollut kuuntelemassa tätä professoria Jerusalemissa pari vuotta sitten erään kristillisen ääriantisionistisen järjestön, Sabeel Centerin konferenssissa. Hetken keskustelinkin hänen kanssaan siellä. On tarpeen mainita tässä yhteydessä, että tuo konferenssi oli teologian kaapuun puettu radikaali Israelin-vastainen ja juutalaisvastainen poliittinen tapahtuma, jossa esimerkiksi sellaiset puheenvuorot saivat raikuvat suosionosoitukset, joissa Hamasin terrori-iskuja Israelia vastaan ymmärrettiin ja ylistettiinkin. Yhden tällaisen esityksen siellä piti norjalainen radikaaliaktivisti-lääkäri Mads Gilbert, jonka nimen monet täällä varmasti tietävät. Hänen puheensa oli niin palavaa juutalaisvaltion vastaista kiihotusta, etten olisi juurikaan ihmetellyt, jos joku osanottajista olisi sen jälkeen hyökännyt ensimmäisen kadulla kohtaamansa Israelin juutalaisen kimppuun.

Mutta takaisin professori Burgeen. Ensinnäkään hänen teologiassaan ei ole sijaa nykyiselle juutalaisvaltiolle, ja tällaista teologiaa hän opettaa tuleville kristillisille johtajille. Hän mainitsi tuossa konferenssissa myös erään käytännön keinon, jota hän kehotti kanssaveljiään käyttämään palestiinalaisasian edistämiseen. Samaa taktiikkaa näkyy käytettävän meillä Suomessakin. Professori Burge sanoi, että on tärkeää esittää asiansa siten, että on kaikkien puolella eikä ketään vastaan. Toisin sanoen, on ilmaistava olevansa liikkeellä ”Israelin puolesta”, ”Palestiinan puolesta” ja ”oikeudenmukaisen rauhan puolesta”. Mutta kristillinen sionismi on sen sijaan esitettävä kaiken hyvän vastustajana, sorron, väkivallan ja sodan lietsojana.

Mielikylpyjä

Jotkin Yhdysvaltain evankeliset yliopistot harjoittavat myös niin kutsuttua Student Immersion -ohjelmaa eli eräänlaista kristillisen palestinianismin kylvetysohjelmaa opiskelijoille. Professori Burge on valottanut asiaa seuraavasti: ”Jos aiomme saada aikaiseksi muutoksen kirkon Israel-ajattelussa, sen on tapahduttava nuoremman sukupolven johdolla. Voimme näyttää heille filmejä, antaa luettavaksi kirjoja, mutta tärkeintä mitä voimme tehdä on se, että laitamme nuoret lentokoneeseen ja kohti Lähi-itää. Olemme nimittäin havainneet, että kun opiskelijamme osallistuvat tällaiseen kylvetysohjelmaan ja kun he asuvat palestiinalaisalueilla palestiinalaiskristittyjen perheissä, on mahdollista nähdä jotakin aivan uutta: Nuoret sydämet ovat kokeneet perusteellisen muutoksen.”

On siis kysymys tietoisesta yrityksestä kääntää kristillinen maailma nuoressa sukupolvessa tapahtuvan muutoksen kautta Israelia vastaan palestiinalais-islamilaiselle asialle. Miksi sanon näin? Siksi, että nämä palestiinalaiskristityt, jotka toimivat eräänlaisina sisäänvetäjinä – ja joiden asiaa on myös Suomessa korostettu esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun EAPPI-ohjelman järjestämissä elokuvatilaisuuksissa – ovat valitettavasti sellaisia kristittyjä, jotka esittävät, että nykyiset palestiinalaiskristityt ovat alueen alkuperäiskristittyjen jälkeläisiä ja suoraa jatkumoa Jeesuksen ja Daavidin sukulinjalla. Sitä taas nykyiset Israelin juutalaiset eivät heidän kertomuksessaan ole. He siis ei-juutalaistavat sekä Raamatun historiaa että modernin Israelin juutalaisia ja de-sionisoivat Israelin maata – jos sallitte tällaisen epäsuomalaisen ilmaisun. Tällä tavalla tulevat kristityt johtajat vedetään sisälle islamilaiseen narratiiviin Israelin maata ja juutalaiskansaa koskien. Tämä huolestuttava ilmiö evankelisen kristikunnan sisällä on minusta eräällä tavalla jopa kriittisempää kehitystä kuin vanhojen ja kohta pystyyn kuolleiden liberaalien kirkkokuntien harjoittama avoin BDS-boikottikampanjointi Israelia vastaan.

Kiertoilmauksia ja teologian kaapuja

Haluan vielä hetken pohtia sitä, miksi juuri kristillinen sionismi eli kristittyjen osoittama myötämielisyys Israelille on pitkälti ensisijainen vastustuksen kohde antisionistisille kristityille. Minusta tätä on tarpeen käsitellä avoimesti. Maailmassahan ei tänään ikään kuin ole lainkaan antisemiittejä. Kukaan ei myönnä vastustavansa juutalaisia, ei edes Magneettimedia, joka sentään on jo tuomittu virallisesti antisemitismin levittämisestä. Magneettimediakin kertoo vain tuovansa esiin totuutta maailman ”sionistieliitistä”, johon kuuluu sen mukaan sekä juutalaisia että kristittyjä.

Antisemitismin tutkijat ovatkin todenneet, että holokaustin jälkeen antisemitismi joutui ikään kuin kauppasaartoon. Ei ollut enää soveliasta olla juutalaisvastainen. Vielä vähemmän hyväksyttävää avoin juutalaisvastaisuus olisi ollut kristityille ja kirkkokunnille, jotka olivat holokaustin aikana suurimmaksi osaksi hiljaa, kun heidän juutalaisia naapureitaan vietiin tuhottaviksi.

Tänään, kun antisemitismi näkyy erityisesti hyökkäyksenä juutalaisvaltion olemassaolon oikeutusta vastaan, on parempi, jos tämänkin voi tehdä jotenkin epäsuorasti, ikään kuin juutalaisista irrallisena asiana. Niinpä kristityille Israel-vihaajille yksi keino välttää antisemitismi- ja korvausteologiasyytökset on keskittää pahin mustamaalaus ja delegitimointi juuri kristittyihin sionisteihin, jotka edustavat tavallaan juutalaista Israel-teologiaa ja juutalaista historian näkemystä. Kristityt sionistit leimataan nyt pirullisen poliittis-uskonnollisen harhaopin edustajiksi sekä naiivin yksisilmäisiksi mutta vaarallisiksi sodanlietsojiksi, joiden ajatusmaailmalla ei saisi olla kirkossa ja maailmassa mitään sijaa.

Tätä kaikkea on esiintynyt toisinaan myös meillä Suomessa, niin radiokanavilla, kristillisissä viikkolehdissä kuin erilaisissa yleisötilaisuuksissa. Aluksi muutama sana liittyen teologiaan. Kristillisen Israel-tuen mustaamista ja sitä kautta Israelin valtion olemassaolon oikeutuksen murtamista harjoitetaan teologian kaavussa myös Suomessa. Perinteinen korvausteologia, joka on siis ollut pääasiallisin kristillisen antisemitismin mahdollistaja esittäessään, että kristillinen seurakunta olisi korvannut juutalaisen kansan, on tullut eräänlaiseksi tabuksi, jota monikaan ei tohdi myöntää kannattavansa. Niinpä sillekin on löytynyt uusia korvaavia ilmaisuja, joilla nyky-Israelin vihaajat yrittävät kiertää varsinaisen viestinsä.

Tänään puhutaan esimerkiksi täyttymyksen teologiasta ja eräänlaisesta jatkumoteologiasta. Kumpikaan näistä tulkinnoista ei salli raamatullishistoriallisin perustein juutalaisille oikeutta Israelin maan omistukseen. Täyttymyksen teologia väittää, että Jeesuksessa täyttyivät kaikki juutalaiselle kansalle annetut lupaukset, ja niinpä juutalaisilla ja Israelin maa-alueella ei ole enää sen kummempaa merkitystä. Juutalaisuus uskontona on vain eräänlainen tarpeeton fossiili keskuudessamme. Tätä näkemystä edustaa myös äsken mainitsemani amerikkalaisprofessori Gary Burge.

Jatkumoteologitkin kiistävät olevansa korvausteologeja. He vain tulkitsevat Raamattua siten, että seurakunta on nyt ottanut jatkumolla Raamatun Israelilta viestikapulan. Mutta myös tämä tulkinta päätyy siihen samaan lopputulokseen, että juutalainen kansa ja juutalaisvaltio ovat kaikin puolin tarpeettomia tänään. Toisin sanoen, nämä kaksi uutta korvausteologian kiertomuotoa antavat juuri tässä ajassa ikään kuin teologisen oikeutuksen sille sekulaarin ja islamilaisen maailman syöttämälle valheelle, että moderni Israel on laiton entiteetti Pyhällä maalla.

Tällaisten teologioiden edustajat tyypillisesti syyttävät kristittyjä sionisteja harhaopista. Esimerkiksi eräs palestiinalaisasiaa ajava suomalainen kristitty ihmisoikeusaktivisti, joka on toistuvasti eri julkisilla areenoilla hyökännyt Israelia tukevia suomalaiskristittyjä vastaan, kirjoitti aiemmin tänä vuonna Kirkko & Kaupunki -lehden mielipidepalstalla kristillisestä sionismista seuraavasti: ”Kyseessä on poliittinen ideologia ja pirullinen harha, joka tekee vilpittömästä kristitystä sorron ja väkivallan puolustajan.”

Mitä tämä henkilö tällä loppukädessä sitten tarkoittaa? Sitä, että moderni juutalaisvaltio edustaa hänelle kaikkinensa jotakin saatanallista, jota kukaan ei saa puolustaa. Hänen keskeinen teologinen viestinsä onkin se, että nykyisellä juutalaisvaltiolla ei ole raamatullista perustetta olemassaololleen. Hän on kyllä sanonut kannattavansa Israelin olemassaolon oikeutta kansainvälisen lain puitteissa, mutta samaan hengenvetoon hän on käyttänyt Israelista kaikkia niitä nykyisiä valheellisia ja antisemitistisiä propagandaleimoja, kuten rasismi, apartheid, etniset puhdistukset ja niin edelleen, joilla Israelin olemassaolon oikeutta pyritään murtamaan nimenomaan kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien nimissä.

Uskoisin, että tämä kristitty ihmisoikeusaktivisti – joka on muuten kutsunut itseään Israelin-ystäväksi – on kuitenkin tietoinen siitä, että myös ennen holokaustia valtakunnan lait käännettiin kokonaan juutalaisia vastaan niin, että juutalaisilta riistettiin lain voimalla kansalais- ja ihmisoikeudet, lopulta ihmisyys ja henki. Siksi juutalaisen ja antisemitismin historian valossa on kovin hatara vakuutus kertoa puolustavansa juutalaisia ihmisen määrittelemin ihmisoikeuksin ja laein. Tänään me nimittäin elämme jälleen sellaista aikaa, jolloin ihmisoikeudet on pitkälti käännetty erityisesti Israelin juutalaisia vastaan.

Brittiläinen toimittaja ja kirjailija Melanie Phillips on todennut mielestäni osuvasti sanoessaan, että ihmisoikeuksista on ensinnäkin tullut meidän aikamme uusi sekulaari uskonoppi, joka edustaa moraalista relativismia, vastakohtana sille moraalin vankalle perustalle, jonka juutalainen kansa on maailmalle välittänyt. Melanie Phillips sanoo, että tämä nykyinen ihmisoikeusoppi on kaiken lisäksi valjastettu nyt voimakkaaksi globaaliksi aseeksi nimenomaan Israelia ja Israelin juutalaisia vastaan. Tätä uutta ihmisoikeusopillista vihamielisyyttä Israelia kohtaan harjoittavat nykyään erityisen näkyvästi myös tietyt vasemmistopoliittiset kristilliset toimijat ja kansalaisjärjestöt, jotka ovat ryhtyneet kansainvälisen lain ja ihmisoikeuksien nimissä ajamaan Israelia poliittisesti takaa.

Poliittista toimintaa

Nyt siirrynkin kysymykseen politikoinnista. Eräs keskeisin seikka, josta kristilliset antisionistiset toimijat syyttävät Israelia tukevia kristittyjä on se, että nämä syyllistyvät vaaralliseen politikointiin, jolle on saatava loppu. Olennaista on ymmärtää se, että samalla nämä kristilliset Israelin-vastaiset tahot antavat ymmärtää, että ne itse ovat täysin epäpoliittisia ja puolueettomia toimijoita. Voimme tarkastella asiaa nyt joidenkin käytännön esimerkkien valossa.

Teistä monet saatatte vielä muistaa sen, miten vuonna 2010 Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen syytti uhkaavaan sävyyn Israelia tukevia suomalaiskristittyjä Helsingin Sanomien artikkelissa, jonka otsikko oli ”Vihaa kirkossa”. Juttu tarjoaa erityisen kattavan esimerkin siitä, miten yksi keino murentaa kiertoteitse Israelin itsepuolustustarvetta ja -oikeutta on se, että herjataan niitä ei-juutalaisia, jotka puhuvat ääneen Israelin vihollisista ja näiden tavoitteista. Jutusta ilmenee myös, miten tällaisella syytöstaktiikalla saadaan huomio käännettyä kokonaan pois Israelin vihollisista, jotka edelleen tavoittelevat Israelin totaalista tuhoa ja ylläpitävät siten tätä niin kutsuttua Lähi-idän konfliktia:

”Kirkon tiloissa levitetään Pentikäisen mukaan propagandaa, jolla pyritään oikeuttamaan Israelin palestiinalaisiin kohdistamaa väkivaltaa. Pahimmillaan jopa kannustetaan käyttämään väkivaltaa yksittäistä ihmistä tai laajempaa ihmisryhmää vastaan. Pentikäinen ei halua nimetä ketään yksittäistä henkilöä tai ryhmittymää. Tiedetään kuitenkin, että Israelin voimapolitiikkaa tukevia löytyy esimerkiksi Karmel-yhdistyksestä. Pentikäinen jatkaa: Näiden ryhmien piirissä ajatellaan, että Jumalan siunaus pitää ansaita tukemalla Israelin hallituksen politiikkaa. Ongelma syntyy Pentikäisen mielestä siitä, että puolustaessaan kritiikittömästi Israelin valtion toimintaa suomalaisista ja muunmaalaisista lobbausryhmistä tulee yksi Lähi-idän konfliktin osapuoli. Se taas osaltaan takaa konfliktin jatkumisen. Pentikäinen vaatii, että evankelisluterilaisen kirkon johdon on viimein puututtava asiaan. Kirkon uskottavuus hengellisenä auktoriteettina kärsii, jos se sallii ennakkoluulojen ja väkivallan lietsomisen piirissään.”

Näin siis valtakuntamme päälehti antoi Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtajalle julkisen estradin solvata kristittyjä Israelin tukijoita ja vaatia näiden toiminnan lopettamista Suomessa. Pentikäisen mukaan tällaiset kristityt ovat yhtä aikaa sekä ”kritiikittömiä” että vaarallisia ”väkivallan lietsojia”. Nämä ovat tyypillisiä syytöksiä, joilla kristillistä Israel-tukea pyritään mustamaalaamaan myös kansainvälisesti.

Pentikäinenhän tuntuu kaiken kaikkiaan halveksuvan ”kristilliseksi äärioikeistoksi” nimittämiään konservatiivikristittyjä, joiden joukosta Israel-tuki pitkälti tulee. Mutta tämä toisaalta valottaa melko hyvin Kirkon Ulkomaanavun omaa tiukan vasemmistolaista luonnetta, samoin kuin niiden muiden Euroopan kirkollisten kansalaisjärjestöjen, joiden kanssa Kirkon Ulkomaanapu ryhtyi muutama vuosi sitten johtamaan EU:n sisällä järjestelmällistä poliittista yhteiskampanjointia Israelia vastaan. Paljolti näiden järjestöjen pohjatyön tulosta on se, että koko EU:n tasolla on nyt päätetty ryhtyä häpeällisesti merkitsemään niin kutsuttujen juutalaissiirtokuntien tuotteita, mikä on käytännössä boikottitoimi sekä palkkio palestiinalaisten päivittäiselle terrorismille. Yhtenä paljonpuhuvana esimerkkinä mainittakoon lisäksi, että vuonna 2014 nämä Euroopan kirkolliset avustusjärjestöt vaativat, että EU:n on painostettava Israelia purkamaan Gazan saarto kokonaan.

Näitä kirkollista nimeä kantavia kansalaisjärjestöjä voi luonnehtia selkeän vasemmistolaispoliittisiksi toimijoiksi, jotka humanitaarisen toimintansa ohella harjoittavat poliittista antisionismia. Ne voivat tehdä sitä hyväksytysti kristillisen nimen suoman moraalisen aseman turvin. Mutta kun puhe on kristillisestä antisionismista, haluan nostaa yhden pulmallisen seikan esiin tässä yhteydessä. Kirkon Ulkomaanavun yksi keskeisimmistä tavoitteista on Antti Pentikäisen omien sanojen mukaan päästä rauhanvälitystyön maailmanhuipulle. Mutta mikä merkityksellistä, Pentikäisen mukaan tällaista rauhantyötä tekee Kirkon Ulkomaanavun leivissä useampi muslimi kuin kristitty. Näin ollen jättäisin vain hautumaan sen kysymyksen, että missä määrin Kirkon Ulkomaanapu on nimenomaan kristillinen antisionistinen toimija, jos sen työntekijät voivat kuitenkin edustaa mitä tahansa uskontoa tai olla myös ateisteja.

Mutta miksi Pentikäisessä ja hänen laillaan ajattelevissa herättää niin pahaa verta se, että maailmassa on kristittyjä, jotka tukevat Israelia ja sen oikeutta itsepuolustukseen? Olen tätä pohtinut itsekseni ja selittänyt itselleni siten, että ne tahot, jotka meidän ajassamme tavoittelevat Israelin ja juutalaisten fyysistä tuhoa, eivät kuitenkaan näyttäydy Israel-vastaisille kristityille vihollisina, vaan pikemminkin jopa globaalia suojelusta tarvitsevina uhreina. Siksi tällä tavalla kokevien henkilöiden korvissa kuulostaa varmasti tuomittavalta ja vaiennusta vaativalta vihapuheelta se, jos joku muu puhuu ääneen Israelin verivihollisista ja näiden juutalaisvastaisista teoista ja tuhoavista päämääristä.

Mainitsen tässä vihapuheyhteydessä ohimennen myös erään toisen seikan. Viime keväänä (2015) väitöskirjan suomalaisesta kristillisestä sionismista julkaissut tutkija piti nimittäin viisi vuotta sitten esitelmän kristillisestä sionismista osana Ihmisoikeuspäivän Vihapuheseminaaria, joka oli Kirkon Ihmisoikeuskysymysten Neuvottelukunnan järjestämä tilaisuus. Tämä tapahtui siis myös vuonna 2010, vain puolisen vuotta sen jälkeen, kun Pentikäinen oli syyttänyt Helsingin Sanomissa kristittyjä Israelin-tukijoita ennakkoluulojen ja väkivallan lietsonnasta kirkossa. Huomionarvoista tässä lienee kuitenkin eritoten se, että myös Magneettimedia tuntui arvostaneen tuota kristillistä sionismia koskenutta vihapuhe-esitelmää ainakin siinä määrin, että näki hyväksi linkittää sen omalle nettisivulleen, josta se on edelleen löydettävissä hakusanalla ’kristillinen sionismi’.

Kirje ja lausunto

Jatkan vielä hieman lisää politikoinnista.

Kun puhuin alussa islamilaisen antisemitismin ja lännen Israel-vastaisuuden liitosta, haluan nostaa tähän ja politiikkaan liittyen vielä seuraavanlaisen esimerkin Kirkon Ulkomaanavun (KUA) toiminnasta. Oletteko tietoisia siitä, että KUA lähestyi viime keväänä vaalien alla kaikkia suomalaisia eduskuntavaaliehdokkaita Antti Pentikäisen ja Aaro Rytkösen allekirjoittamalla kirjeellä? Tämän ”paimenkirjeen” otsikko oli ”Avaimia väkivaltaisen radikalisaation torjuntaan”.

Mitä siinä sitten muun muassa suositeltiin tuleville poliittisille päättäjille? Esimerkiksi sitä, että poliitikot välttäisivät sellaisten ”leimaavien” termien käyttöä kuten ”jihadisti” ja ”radikaali islam”, sillä KUA:n mukaan ”on tärkeää, että viranomaiset ja muut tahot viestittävät, että ne eivät syytä esimerkiksi terroriteoista jotain tiettyä uskontoa”. Vielä toinen esimerkki näistä samaisista suosituksista: ”Palaavien vierastaistelijoiden kuntoutukseen ja uudelleen integraatioon on osoitettava resursseja.” KUA:lle on siis ensinnäkin nähtävästi itsestään selvää, että islamilaisen kalifaatin palveluksessa sotineet ISIS-taistelijat saavat palata Suomeen, ja sen lisäksi se vieläpä vaatii, että suomalaisten verorahoja tulee käyttää näiden jihad-terroristien kuntoutukseen, mitä ikinä tällainen hoito olisikaan.

Tämä radikaali-islamia valkopesevä ja suojeleva kirje oli hätkähdyttävää luettavaa ja osoittaa, että Kirkon Ulkomaanapu on ennen kaikkea korkean tason poliittinen vaikuttaja, joka yrittää meidän maassamme vaarallisesti sitä samaa, mitä presidentti Obaman hallinto on pyrkinyt tekemään Yhdysvalloissa. Eli vaientamaan kaikki asiaankuuluva ja oikeutettu huoli ja puhe radikaali-islamista ja sen maailmanlaajuisen jihadin tavoitteista. Näin ollen ei yllätä lainkaan, että KUA ei ole kyennyt tuomitsemaan esimerkiksi viimeaikaista Israelin juutalaisiin päivittäin kohdistuvaa palestiinalaisten jihad-puukkoterroriaaltoa. KUA antoi kyllä 16.10.2015 yhdessä muiden ACT Allianceen kuuluvien kansainvälisten kirkollisten kansalaisjärjestöjen kanssa lausunnon ”väkivaltaisuuksien kiihtymisestä”, mutta ne tuomitsivat siinä moninaisin sanankääntein ainoastaan Israelin, eivätkä maininneet sanallakaan palestiinalaisten puukkoterroria juutalaisia vastaan.

Kirkon Ulkomaanavun antisionistinen poliittinen toiminta näkyy maassamme erityisen voimakkaasti ekumeenisen EAPPI-ihmisoikeustarkkailuohjelman myötä. Tästä EAPPI-ohjelmastakin pyritään antamaan sellainen kuva, että se olisi täysin puolueetonta ja ei-poliittista hyväntekeväisyystoimintaa palestiinalaisten ja israelilaisten parissa, mutta käytännössä EAPPI on kansainvälinen poliittinen ase Israelia vastaan. EAPPI-aktivistit tarkkailevat vain Israelia. He lobbaavat poliitikkoja Israelin rankaisuun liittyvissä asioissa ja tekevät systemaattista Israelin-vastaista vaikutustyötä erityisesti kasvatus- ja opetusalan kentällä. EAPPI:n koko olemassaolo perustuu sille ajatukselle, että Israel on lähtökohtainen syyllinen kaikkeen. EAPPI-maailmankuvassa todellisuutta ei ole se, että islamilainen maailma ja palestiinalaisarabit kieltäytyvät yhä edelleen hyväksymästä juutalaisvaltion olemassaoloa.

Hyvä yleisö, minä en siksi lainkaan odotakaan, että Kirkon Ulkomaanapu lähettäisi EAPPI-tarkkailijoita suojelemaan Israelin juutalaissiviilejä palestiinalaisten ennakoimattomilta puukotus-, ampumis- ja kirveshyökkäyksiltä näinä päivinä. Se olisi muutenkin heille liian riskialtista. Länsimaisten EAPPI-vapaaehtoisten on turvallisempi jatkaa uhmakasta israelilaissotilaiden tarkkailua sekä Israelin demonisointia Suomessa ja muualla kuin ryhtyä tarjoamaan suojelevaa läsnäoloa myös Israelin juutalaisille. Mutta toivoisin, että nämä kristillistä nimeä kantavat toimijat myöntäisivät avoimesti edes sen, että niiden Israel-Palestiina -toiminta on ainoastaan Israelin mustaamiseen ja rankaisemiseen tähtäävää poliittista aktivismia, jota kustannetaan myös meidän verorahoistamme. Tämän ne voisivat myöntää. Mutta en kuitenkaan vaadi niitä muuttumaan puolueettomiksi, sillä en sisimmässäni edes usko, että tässä asiassa voi olla neutraali ja puolueeton.

Onko puolueettomuus mahdollista?

Esitykseni alkaa kääntyä loppupuolelle, ja siirryn nyt loppuajaksi hieman syvemmille vesille. Kun totesin äsken, etten usko tässä aihepiirissä neutraaliuteen ja puolueettomuuteen, tarkoitin myös sitä. Mutta tällä en myöskään kutsu ketään vihaamaan ketään. Toivoisin sen sijaan, että ne kristityt, jotka nyt ylläpitävät palestiinalaisten juutalaisvihaa sekä marttyyri- ja uhrimentaliteettia, osoittaisivat ensinnäkin omalla toiminnallaan, että juutalaiset eivät ole vihollisia. Ja että ne ohjaisivat sitten palestiinalaisia pois näiden vihankulttuurista, niin että palestiinalaisten keskuudessa yli 90 prosentin voimalla vallitseva juutalaisviha saataisiin laskuun.

Antisemitismi, joka on maailman pisin ja irrationaalisin viha, on liiaksi elämän ja kuoleman kysymys, jotta siihen voitaisiin suhtautua neutraalisti ja puolueettomasti. Väliä ei ole sillä, mihin juutalaisuuden ydinosaan viha kohdistuu – kansaan, maahan tai Tooraan ja uskontoon. Loppukädessä juutalainen on kuitenkin se, joka joutuu kantamaan vihan seuraukset, oli kyse sitten suorasta väkivaltaisesta juutalaisvihasta, antisionismista tai antijudaismista.

Se, mitä Israelissa on parin viime kuukauden aikana lähes päivittäin tapahtunut, on ilmentänyt yhä kiihtyvämpää hyökkäystä kaikkia näitä juutalaisuuden puolia vastaan. Nuoret palestiinalaismuslimit ovat raa’asti murhanneet Israelin juutalaisia kaduilla ja kulkuvälineissä vain siksi, että nämä ovat juutalaisia. Samanaikaisesti palestiinalaisjohto on esimerkiksi vaatinut YK:n UNESCO:a tunnustamaan Israelin Patriarkkojen haudan, Raakelin haudan ja Länsimuurin muslimikohteiksi vain siksi, että nämä ovat juutalaisia perintökohteita ja osoittavat juutalaisen kansan historiallisen yhteyden Israelin maahan. UNESCO taipui vaatimukseen hautojen osalta, ja Länsimuurin identiteetin kohtalosta päätetään myöhemmin. Tätä juutalais-, juutalaisuuden- ja Israelin-vastaista kamppailua käydään nyt sekä kadulla että politiikan ja diplomatian kentällä, ja sitä käydään myös meillä täällä Suomessa.

Me emme kuitenkaan tiedä tästä mitään, jos olemme vain vihervasemmistolaisten tiedotusvälineiden varassa. Maailman valtamediat tarjoavat nimittäin kansainväliselle yleisölle kutakuinkin päälaelleen käännettyä todellisuutta, jossa juutalaisen itsepuolustus on suurempi ja tuomittavampi rikosuutinen kuin se, että palestiinalainen murhaa juutalaisen. Mutta tämän median luoman harhatodellisuuden takana käydään kuolemanvakavaa kamppailua. Kamppailua, joka on jatkumoa sille samalle ammoisista ajoista juutalaista kansaa vastaan käydylle tuhoamisyritykselle, jossa heiltä halutaan riistää ja tuhota kaikki: kansallinen historia ja identiteetti, maa ja henki. Asian myöntäminen ja siihen puuttuminen vaatii kuitenkin sitä, että pitää pystyä tunnistamaan ja nimeämään juutalaisten tämän päivän viholliset ja heidän tukijansa. Se taas vaatii sitä, että on pystyttävä erottelemaan hyvän ja pahan, totuuden ja valheen välillä. Antisemitismi tulee nimittäin löytämään uusia ilmenemismuotoja niin kauan kuin näissä asioissa tehdään kompromisseja – ja varsinkin, jos ne käännetään ylösalaisin. On sanottukin, että pahinta pahan tekemistä on se, kun pahaa tehdään hyvän nimissä.

Juutalainen rabbi ja ajattelija Abraham Joshua Heschel on todennut seuraavasti: ”Neutraalius on illuusio. Päiviensä lopulla ihmisestä on kuitenkin aina tullut joko pappi tai piraatti. Ihmiskunnan suunta riippuu sen seikan yksilöllisestä sisäistämisestä, että kaikkia muita erontekoja ylempänä on kyky erotella hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä. Niin kauan kuin tämä ymmärrys puuttuu, on pahan kanssa tehty liitto miellyttävämpi vaihtoehto kuin liittoutuminen hyvän kanssa.”

Tämä kertoo jotakin tärkeää myös antisemitismistä, sillä juuri juutalainen kansa on tuonut tietoisuuteemme lait oikeasta ja väärästä. Niin kauan kuin tehdään myönnytyksiä ja kompromisseja totuuden ja valheen välillä, tuntuu myös olevan tarvetta juutalaiselle syntipukille. Myös kristikunnan sisällä monet mieluummin käyvät ekumeenista dialogia juutalaisten verivihollisten kanssa kuin tunnustaisivat yksiselitteisesti juutalaisten oikeuden itsepuolustukseen ja siten elämään. Minusta tuntuukin siltä, että juutalaisvaltiosta ollaan myös ekumenian nimissä tekemässä yhä kiihtyvämpää tahtia globaalia syntipukkia, joka halutaan uhrata riehuvan islamilaisen maailman lepyttämiseksi ja helpon mutta valheellisen rauhan saamiseksi.

Niinpä palestiinalaisten annetaan jatkaa Israelin juutalaisten lähes päivittäistä murhaamista, islamin sallitaan ottaa haltuunsa juutalaista historiaa ja Raamattua henkilö ja kohde kerrallaan, ja Iranin kanssa solmitaan sopimus, jotta se varmasti saa sekä riittävästi rahaa näiden toimien tukemiseen että lopulta myös ydinaseen käsiinsä. Jos maailma ei kykene tai ei halua tunnistaa juutalaisten tappavimpia vihollisia tässä ajassa, se joutunee ennen pitkää huomaamaan, että juutalaisten viholliset ovat aina olleet muidenkin ihmisten elämän ja vapauden vihollisia, joille juutalainen syntipukkikaan ei lopulta riitä.

Myös kristityt antisionistit ovat tänään käytännön toimillaan edistämässä juutalaisvaltion uhraamista – eli meidän aikamme uusantisemitististä päämäärää. Ovatko he siis nyt ryhtyneet tuomareiksi langettamaan rangaistusta tämän ajan ”perisynnistä”? Vai tarvitsevatko he vielä kollektiivista juutalaista sijaiskärsijää johonkin, mitä eivät kenties ole itsessään ja omassa sielunelämässään rehellisesti tähän mennessä kohdanneet?

Kuitenkin mieltäni painaa lopulta ehkä kaikkein voimakkaimmin se kristittyjen suuri hiljainen enemmistö, joiden joukossa on kenties myös niitä, jotka mieltävät olevansa puolueettomia; tai jotka näkevät juutalaiset vain käännytyskohteena tai suhtautuvat Israeliin pelkkänä eskatologisena asiana; tai jotka ehkä sanovat, että kristittyjen on tuettava vain messiaanisia juutalaisia; tai jotka ajattelevat, että ”jätetään politikointi poliitikoille” tai että ”Israelin siunaamisella ei tarkoiteta Israelin valtiota”. Tällaisetkin näkökannat – juontavat ne juurensa sitten ymmärtämättömyyteen, antisionismiin tai johonkin muuhun – johtavat pitkälti kuitenkin ongelmalliseen puuttumattomuuteen käytännössä nykyantisemitismin suhteen.

Kysyisinkin avoimesti, onko kolmannen osapuolen todella mahdollista olla neutraalin tasapuolinen ja jättää toimimatta käytännössä silloin, kun kyseessä on asetelma, jossa yksi osapuoli eli palestiinalaiset ja islamilainen maailma haluaa yhteistyössä myötämielisen länsimaailman kanssa tuhota toisen osapuolen eli juutalaisvaltion asukkaineen? Minusta neutraalius on sula mahdottomuus, sillä kysymyshän ei ole millään muotoa moraalisesti tasaveroisesta asetelmasta. Tämä on itsestään selvää, mutta silti se näyttää tänään käytännössä lähes kaikkea muuta kuin itsestään selvältä, koska muuten olisimme kuulleet seurakunniltakin tähän mennessä edes joitakin lausuntoja lähes päivittäin murhattujen juutalaisten ja Israelin totuuden puolesta. Meitä kristittyjäkään ei ole ilman juutalaista kansaa ja juutalaista historiaa.

Elävä kansa, elävä Jumala

Vaikka jotkut kristityt yrittävät esittää juutalaisuuden elottomana muistoesineenä menneisyydestä, asia on kuitenkin onneksi tismalleen päinvastoin: Elävä juutalainen kansa, joka on palannut kotimaahansa ja saanut sen jälleen eloon ja kukoistamaan, on elävän Jumalan elävä muistutusmerkki. Sionismi on elämän ja vapauden liikettä, joka on yhä edelleen käynnissä kohti vapautta. Niinpä kristittyjen soisi tänään osallistuvan kaikin voimin, ei sionismin vastustamiseen, vaan tekemään juutalaisen kansan rinnalla oma osuutensa siinä, että sionismille ja Israelille palautuu se kunnioitus, kunnia ja asema, joka sille kuuluu muiden kansojen keskellä. Sillä Israelin ja juutalaisten viholliset jatkavat yhä kiivaammin omaa raivokasta taistoaan juuri tätä vastaan.

Päätän erään juutalaisen rabbin sanoihin, jotka tämä kirjoitti 1970-luvulla, sen jälkeen kun YK oli julistanut sionismin rasismiksi vuonna 1975:

”Se elää, joka seisoo Israelin puolella. Maailman kansat, hylätkää horjuvat ja huojuvat johtajanne, jotka ovat liian ylpeitä tai liian sokeita ymmärtääkseen, että he ovat johtamassa teitä kohti tuhoa. Juutalainen kansa palaa Siioniin ja maasta tulee jälleen juutalainen, tämä on varmaa. Ainoa kysymys on se, ymmärtävätkö kansakunnat ja ihmiset oman roolinsa ja velvollisuutensa tämän loistavan uuden ajan kynnyksellä. Ainoa kysymys heille on, valitsevatko he elämän vai kuoleman. Kuuntele maailma. Oman itsesi vuoksi, seiso juutalaiskansan puolella.”

 U’vacharta baChaiim. Valitse elämä.

Sirpa Bågman, FM

Asiasanat: 

Lisää uusi kommentti

Päivitä Syötä kuvassa näkyvät merkit. Type the characters you see in the picture; if you can't read them, submit the form and a new image will be generated. Not case sensitive.  Switch to audio verification.