Lähettänyt käyttäjä Petri

Petri Kauhasen puhe Holokaustin muistojuhlassa 27.1.2013
Helsinki, Saalem

Viime marraskuussa 65 vuotiaan Israelin valtion väkiluku ylitti kuuden miljoonan juutalaisen asukkaan rajan. Uutinen ei ollut vain tilastotieto, vaan monia voimakkaita tunteita herättävä viesti juutalaisen kansan pitkästä vaelluksesta omaan kotimaahansa. Lukumäärältään ja voimiltaan vähäinen joukko oli taistellut ja raivannut tien kohti itsenäistä, omaa maata 1949 itsenäisyyssodan taisteluissa.  Heidän toivoaan piti yllä lupaus itsenäisestä Israelin valtiosta isien uskon maalla, eretz Israelissa. Vihdoinkin oli paikka, jonne mennä, ja jossa oli lupa olla olemassa, rauhassa ja turvassa.

Toisenlaiset olivat uutiset 72 vuotta sitten. Kansallissosialistinen Saksa sanoi johtajansa suulla, ja monien Euroopan kristittyjen kansojen hiljaisen välinpitämättömyyden tuella kuudelle miljoonalle maanosan juutalaiselle: Teillä ei ole oikeutta olla olemassa, te ette saa elää. Heinäkuun viimeisellä viikolla 1941, niillä hetkillä jolloin Saksan armeija tunkeutui Neuvostoliittoon, alkoi järjestelmällinen yritys tuhota kaikki Euroopan juutalaiset asukkaat. Tämä juutalaiselle kansalle kuolemaa, tuhoa ja suunnatonta kärsimystä aiheuttanut lähes neljä vuotta taukoamatta jatkunut aika tunnetaan nimellä Holokausti (kreikk. polttouhri) tai nimellä Shoah (hepr. tuho). Euroopan kahdeksasta miljoonasta juutalaisesta asukkaasta kuusi miljoonaa sai surmansa keskitysleireillä, teloituspaikoilla, ghetoissa, orjatyöleireillä ja kuoleman marsseilla. Tämä kaikki tapahtui vain siksi, että he olivat syntyperältään juutalaisia.

Holokaustin todistajat

Holokaustin tapahtumista ovat kertoneet meille he, jotka selviytyivät, monet jo edesmenneet, mutta monet vieläkin keskuudessamme elävät. He, jotka tuhoutuivat, eivät jättäneet jälkeensä mitään; vain joitakin päiväkirjan osia, kirjeitä ja viestejä. He eivät koskaan voi kertoa omaa tarinaansa. Toisten on muistutettava siitä, mitä heille tapahtui, ettemme me koskaan unohtaisi. Heidän joukossaan oli 1,5 miljoonaa alle 13 vuotiasta lasta, isiä, äitejä, vanhuksia, kokonaisia perheitä ja sukuja. Jotkut tuhoutuivat kokonaan. Joistakin perheistä selviytyi vain yksi jäsen.

Kuoleman, kärsimyksen ja tuhon suuruus ylittää kaiken inhimillisen käsityskykymme. Miten on mahdollista, että näin suuri viha kohdistuu yhteen pieneen kansaan ja sen jäseniin? Tällä kohtaa meidän eurooppalaisten kristittyjen on tutkittava itseämme ja omaa menneisyyttämme mahdollisimman rehellisesti, peittelemättä ja selittelemättä.

Holokaustin historia

Vuosisatojen ajan primitiivinen osa Eurooppaa oli pitänyt juutalaisia Kristuksen tappajina. Heidät tuli käännyttää, tappaa tai karkottaa pois. Tämänkaltaiseen antisemitismiin syyllistyivät niin katoliset kuin myöhemmin protestantitkin ajan yleisten uskonnollisten ennakkoluulojen mukaan. Vuosisatojen kuluessa juutalaiset oli ajettu pois Englannista, Ranskasta, Espanjasta, Portugalista ja Bohemiasta. Italiassa heidät oli pantu ghettoihin ja Venäjällä erityisille alueille. Jotkut Euroopan juutalaisista yrittivät sopeutua,toiset taistelivat oikeuksiensa puolesta ja kolmannet eristäytyivät omiin yhteisöihinsä. 19:sta vuosisata toi hiukan paremman ajan Länsi-euroopan juutalaisille, mutta sen sijaan vainot Itä-euroopassa asuvia juutalaisia kohtaan jatkuivat vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin. Saksa oli hävinnyt sodan. Maassa oli suurtyöttömyys ja taloudellinen lama.

Saksan juutalaisia syytettiin hävitystä sodasta. Vuonna 1919 antisemitismi oli voimakkaassa nousussa. Tosin jo Theodor Herzl, siionismin isä, oli ensimmäisen siionistikongressin aikoihin huolissaan Euroopan juutalaisten oloista. Hän kirjoitti teoksessaan Juutalaisvaltio 1897: ”Me olemme yksi kansa. Kaikkialla olemme pyrkineet sulautumaan ympärillä oleviin yhteisöihin ja säilyttäneet ainoastaan isiemme uskon. Mutta meidän ei sallita tehdä näin.” Juutalaisten sulautuminen mihinkään Euroopan kansaan ei ollut onnistunut.

1930-luvun Saksa tarjosi maaperän kansallissosialistien aatteille, ja puolue nousi valtaan 1930 vaaleissa, ja edelleen presidentti Hindenburgin nimitettyä Adolf Hitlerin valtakunnan kansleriksi 30.1. 1933. Tasan yhdeksän vuotta myöhemmin 30.1.1942, kymmenen päivää Natsien pitämän Wannseen konferenssin jälkeen, jossa päätettiin Euroopan juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta, Hitler piti voitonvarman puheen Berliinin urheilupalatsissa. Se lähetettiin myös liittoutuneiden tietoon. Tässä puheessaan hän puhui juutalaisista vihollisina, jotka tullaan tuhoamaan ennenkuin sota loppuu.

Tuhon koneisto

Tuhoaminen oli tarkoin suunniteltu tapahtuma. Taitavasti toteutetun propagandan avulla juutalaiset eristettiin ja alennettiin muiden kansallisuuksien alapuolelle. Natsien propaganda vetosi ihmisluonnon alhaisimpiin ominaisuuksiin: kateuteen, ahneuteen, kostonhaluun, syyllistämiseen ja epäluuloisuuteen. Käyttöön valjastettiin uskonnollinen ja poliittinen epäluulo, kehitysusko, lääketiede ja rodulliset ominaisuudet. Kaikki tehtiin sen osoittamiseksi, ettei juutalaisella kansalla ole oikeutta elää. Natsien käytössä oli teollinen koneisto, byrokratia, lääketiede ja tiedonvälitys.

Välinpitämättömät sivulliset ja kansojen oikeamieliset

Suurin osa saksalaisista mukautui kansallissosialistien aatteisiin vapaaehtoisesti tai pelosta. Natseja avustivat monissa Saksan valloittamissa maissa paikalliset kansalliset viranomaiset ja yhteistyökumppanit. Vain harvalukuinen vähemmistö rohkeni nousta vastustamaan juutalaisiin kodistuvaa vainoa ja puolustamaan heitä oman henkensä menettämisen uhalla. Myös heitä, myöhemmin kansojen oikeamielisiksi kutsuttuja, löytyi Euroopan kaikista kansoista, ei vähiten Puolasta, jonka juutalaiset asukkaat tuhottiin lähes kokonaan. Satoja jopa tuhansia pelastui kuolemasta.

Emme saa vaieta emmekä unohtaa

Miksi puhumme tänään tästä historian synkästä ajasta? Sentähden,ettemme unohtaisi. Ettei se toistuisi, mikä kerran tapahtui. Entä voisiko niin tapahtua? Tämä on vakava kysymys jälkimodernin ajan ihmiselle, joka on kadottamassa totuudentajunsa ja historian ymmärryksensä. Meille Jumalan ilmoitus, Pyhä Sana on ollut totuuden perustus, ja hänen käskynsä ovat ohjanneet tietä oikeaan elämään sukupolvesta sukupolveen. Nyt ihmisten mieliä ja ajatuksia ohjaavat vaihtuvat kokemukset, tunteet ja kertomukset. Media kertoo, mikä on oikein ja väärin, ja ohjaa ihmisen ymmärrystä oikeudenmukaisuudesta.

Nyt oman maansa rakentamisesta ja saavutuksista oikeutetusti iloitsevalle juutalaiselle kansalle sanotaan, teidän ei ole lupa asua siinä maassa, joka kuuluu teille. Kansainväliseen lakiin vedoten heiltä vaaditaan sellaista käyttäytymistä, mitä ei vaadita miltään muulta kansalta. Pahimmillaan holokaustin kokemukset ja sanat käännetään syytöksiksi Israelia ja juutalaista kansaa vastaan. Totuus on kuitenkin se, ettei holokausti ole juutalaisten ongelma; ei, se on meidän kristittyjen. Uudestaan ja uudestaan meidän on vakavasti tutkittava itseämme Pyhän Jumalan edessä ja tunnustettava osallisuutemme näihin synteihin kansakuntina ja yksilöinä. On huudettava Daavidin psalmin (Ps. 130) sanoin:” Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni. Tarkatkoot sinun korvasi minun rukousteni ääntä. Jos sinä, Herra pidät mielessäsi synnit. Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua peljättäisiin. Pane toivosi, Herraan, Israel. Sillä Herran tykönä on armo, runsas lunastus hänen tykönänsä.”  Todellinen rukous nousee sydämen hädästä ja heikkoudesta. Meidän tulee rukoilla yhdessä juutalaisen kanssa näiden psalmin sanojen ja tunnustusten mukaan.

Uskon koettelemus

Emme voi myöskään arvostella niitä, joiden usko ei kestänyt Holokaustin kauhuissa, ja jotka kysyivät silloin:” Missä on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala? Missä hänen lupauksensa, omalle kansalleen? ” Auschwitzista selviytynyt Romanian juutalainen Elie Wiesel kirjoittaa romaanissaan Yö Sighetin kylän vanhuksesta, joka opettaa häntä, 15-vuotiasta poikaa rukoilemaan. Elie kysyy vanhukselta, jonka nimi on Moishe:” Miksi sinä rukoilet?”  Vanhus vastaa:” Minä rukoilen Jumalaa sydämessäni, että saisin voimia kysyä Häneltä todelliset kysymykset.” Meidän on kysyttävä todellisia, totuudenmukaisia kysymyksiä Moishen tavoin, jotta saisimme todelliset vastaukset rukouksiimme. Hän on luvannut vastata meille.

Pahasta hyvää?

Entä voiko paha muuttua hyväksi? Vai siirtyvätkö holokaustin kauhut sellaisenaan uusille polville? Voiko ihminen antaa anteeksi? Ystäväni Ariel kertoo. ”Isäni syntyi Varsovassa, Puolassa ja äitini Vilnassa, Liettuassa. Sodan aikana heidän perheensä siirrettiin Natsien perustamaan keskitysleiriin Auschwitz-Birkenauhun. Isäni ja äitini pelastuivat kumpikin ainoana perheistään tuholta. Sodan jälkeen he avioituivat ja tahtoivat aloittaa uuden, paremman elämän Israelissa, jonne he muuttivat laittomasti 1946. Kun heitä kuljettanut laiva saapui Haifan satamaan, englantilaiset pidättivät heidät ja he joutuivat kahdeksi vuodeksi vankileiriin Kyprokselle. Minä ja sisareni synnyimme siellä. 1948 saimme aloittaa uuden elämän itsenäisessä maassa, maata viljellen. Kasvoimme sodan keskellä. Itse olen ollut mukana kolmessa sodassa. Isäni ja äitini kasvattivat meidät osoittamaan rakkautta lähimmäisillemme. Äidilläni oli tapana sanoa:”Ariel, älä vihaa saksalaisia tai englantilaisia sentähden mitä he ovat tehneet vanhemmillenne ja kansallemme, vaan osoita rakkautta heitä kohtaan, kutsu heitä kotiisi vieraaksi.” Näin olemme perheemme kanssa tehneet vuosien ajan. Olemme myös saaneet paljon rakkautta osaksemme.”

Vihollisrakkaus

Vapahtaja opetti meitä rakastamaan vihollisiamme ja tekemään heille hyvää. On asioita, joita emme voi unohtaa, mutta voimme antaa ne anteeksi. Meillä on Euroopan kansoihin kuuluvina kristittyinä syytä pyytää anteeksi Israelin Jumalalta niitä syntejä ja rikoksia, joita kansamme ja kirkkomme ovat tehneet Israelia ja juutalaista kansaa kohtaan. Näin tehdessämme kiitämme Jumalaa hänen armostaan ja lahjoistaan, joihin kuuluvat myös ajallinen koti ja kotimaa.

Petri Kauhanen