Lähettänyt käyttäjä Karmel

Tänään on 75 vuotta siitä, kun Auschwitzin ja Birkenaun keskitysleirit vapautettiin. Kun maallisen helvetin portit avattiin. Olemme tänään eduskunnan graniittilinnan suojissa muistamassa maailmanhistorian synkintä kansanmurhaa. Täällä meillä on lämmintä ja turvallista yhdessä.

Jokin päivä sitten seisoin siellä: Birkenaun suuri kenttä rakennuksineen oli edessäni. Yhdessä parinkymmenen eri maan kansanedustajien ja järjestöjohtajien kanssa tutustuimme julmuuksiin, joista kaikki olemme lukeneet. Taivas oli kirkkaan sininen. Opastettu kierros alkoi kivisiltä ja mutaisilta kaduilla. Tunsin tammikuun kylmän tuulen muutamasta plus asteesta huolimatta. Jonkin ajan kuluttua alkoi paleltaa. Harmittelin, etten ollut neuvoista huolimatta pukenut lämmintä päällystakkia.

Menimme sisään rakennuksiin, joissa ei ollut seinien, lattioiden ja kattojen eristystä, mutta useissa kerroksissa lautavuodejonoja ja kapeita käytäviä niiden välillä. Pitkää latoa muistuttavissa parakissa oli maalattia, katon rajassa aukot ulos. Lämmitysmenetelmänä kamina, josta savu johdettiin putkea pitkin ulos. Lavereina olivat kenossa olevat kolmikerroksiset lautahökötykset. Tämä rakennus – yksi sadoista samanlaisista – oli ollut alun perin viidenkymmenen hevosen talli, johon oli sijoitettu jopa tuhat vankia. 

Yritin miettiä, mitä jos lapseni tai lapsenlapseni olisi pakotettu elämään täällä. Tai vanhempani elämän ehtoolla. Ohuilla vaatteilla ja olemattomalla ravinnolla jopa parin kymmenen asteen pakkasessa. Raataen ja odottaen kuolemaansa. Pelkkä ajatuskin kauhistutti. En kyennyt kuvittelemaan heitä, jotka olivat pakokauhussa hakanneet kaasukammioiden lukittuja ovia huomatessaan Zyklon-kaasun suihkuveden sijaan. En halunnut ajatella vaaleanpunaisiksi muuttuneita ruumiita, jotka oli tungettu viereisiin uuneihin - sitten kun niistä ensin oli irrotettu kultahampaatkin. Pohdinnan jälkeen en välittänyt, että minua palelsi. Tiesin, että se oli lyhytaikaista.

Vaikka näiden ajatteleminen puistattaa, on se ollut todellisuutta vain reilut 75 vuotta sitten. Se on osa eurooppalaista historiaamme ja sen myötä myös nykypäivää. Historia ja nykypäivä kulkevat käsi kädessä.
Auschwitziin vietiin juutalaisia ja romaneja lähes koko Euroopasta. Siellä kuoli myös vastarintaliikkeiden jäseniä, poliittisia ja sotavankeja monista eri maista. Romaneita, vammaisia, homoseksuaaleja. Miljoonat ihmiset pakotettiin kokemaan kauhut ja kuolema lukuisilla työ- ja tuhoamisleireillä tai teloituksina kotikulmillaan. Holokausti, shoah, merkitsi 6 miljoonan juutalaisen ja lähes kokonaisen kulttuurin hävittämistä Euroopasta.

Kysymys siitä, miksi näin tapahtui, on esitettävä yhä uudelleen. Julmuuksia eivät suunnitelleet kouluttamattomat tai tietämättömät ihmiset. Ei, vaan korkeasti koulutetut tutkijat, insinöörit, armeijan johtajat ja poliittiset johtajat loivat olosuhteet tuhoamisleireille ja ihmiselämän lähes teolliselle tappamiselle. Holokausti oli ihmisoikeusrikos, jonka toteuttamiseen, hyväksymiseen tai sivusta katsomiseen osallistui koko Eurooppa.

Vaikka leireiltä vapautuneita vankeja ja muita silminnäkijöitä oli tuhansittain, monet yrittivät ja yrittävät edelleen uskotella, ettei holokaustia ole koskaan tapahtunut. Vähän ennen itsemurhaansa SS:n johtaja Heinrich Himmler väitti itsepintaisesti, että vangit kuolivat keskitysleireillä luonnollisiin syihin, kuten tartuntatauteihin. Historiaa tuntematon tai antisemitistisesti asennoitunut voi edelleen langeta holokaustin kieltäviin teorioihin – vahingossa tai aivan tarkoituksella.

Jokainen sukupolvi on vastuussa omasta ajastaan. Olemme vastuussa siitä, mitä tapahtuu nyt ja miten osaamme tunnistaa aikamme ilmiöt ja reagoida niihin. Meidän on huolehdittava siitä, että holokausti ei unohdu. Euroopassa antisemitismi nousee nykyään pääosin kolmesta taustasta: joko äärioikeiston, äärivasemmiston tai muslimitaustaisten maahanmuuttajien piiristä. Etenkin islamilainen juutalaisvastaisuus saa Euroopassa lisää maaperää. Valitettavan monessa maassa juutalaisvastaiset asenteet ovat pelottavan vahvoja myös aivan tavallisen kansan keskuudessa.

Järkytyin vierailulla Auschwitzissa. Omin silmin näkeminen auttoi ymmärtämään rasismin ja natsismin vakavuuden. Auschwitzin historia kertoo, kuinka kuolema ja paha saivat vallan, mutta myös sen, että ne eivät voittaneet.

Vierailun aikana saimme kuulla todistuksia joiltakin holokaustista selvinneiltä ja heidän jälkeläisiltään. Lopuksi haluankin jakaa teille osan Keren Knollin puheenvuorosta, jossa hän kertoi isoäidistään. 85-vuotias Mirielle Knoll surmattiin Pariisin asunnossaan. Tekijä oli naapurissa asunut tuttu muslimimies. Vuonna 1942 10-vuotias Mirielle pelastettiin Pariisin juutalaisten karkottamisesta, eikä häntä lähetetty tuhoamisleirille. Hän selvisi holokaustista, mutta tuli nyt murhatuksi. Miksi. Vain siksi että hän oli juutalainen.

Hänen tyttärentyttärensä Keren Knoll kertoi: ”Tänäänkin joukossamme on ihmisiä, jotka päättävät kuka saa joukossamme elää ja kenen pitää kuolla. Yritän mielessäni kuvitella isoäitini viimeiset minuutit, katsoa hänen silmiinsä, jotka eivät voi käsittää mitä on tapahtumassa. Hänen mielessään on epäilemättä ollut suuri kysymysmerkki ja hiljainen kysymys: miksi? Tämän tunteen kanssa menen nukkumaan ja tämän tunteen kanssa herään. Rukoilemme edelleen paremman maailman puolesta; jatkamaan lastemme kouluttamista paremman tulevaisuuden rakentamiseksi, toivoen ettei ihmisten enää tarvitse menettää henkensä vain siksi, että he ovat syntyneet juutalaisina.”

Kansanedustaja Peter Östman (kd)

Asiasanat: