Elämän marssi on saksalaisen pastori Jobst Bittnerin ja rouva Charlotten luoma konsepti, joka kesäkuun alussa saapuu Helsinkiin. Pastori Bittner kirjoitti joitakin vuosia sitten kirjan hiljaisuuden hunnusta (Veil of Silence), joka ikään kuin peittää sen sisään joutuneen. Hän viittaa luonnollisesti natsien historiaan perheissä ja vaikka seurakunnissa. Jos aiheesta ei keskustella ja sitten tehdä parannusta, se kulkeutuu synkkänä perintönä sukupolvesta toiseen. Saksassa keskustelu aiheesta alkoi seurakunnissa pastor Bittnerin johdolla vuosia sitten. Monet kolmannen tai neljännen sukupolven edustajat ovat tehneet rauhan menneisyyden kanssa.

Elämän marssi on marssi, joka tapahtuu keväällä Yom HaShoah eli juutalaisen kalenterin holokaustin muistopäivän  aikoihin. Se tapahtuu nykyisin ei puolilla maailmaa. Ajatuksena on, että kaikenlaiset ihmiset marssisivat yhdessä, vaikkakin alun perin painotus oli natsien jälkeläisissä. Ensimmäiset marssijat tulivat sekä SS- että Wermacht- taustaisista perheistä. Marssit pidettiin holokaustiin liittyvien muistomerkkien läheisyydessä. Marssi korottaa elämää, totuutta ja yhteisiä tavoitteita kuten taistelua antisemitismiä ja rasismia vastaan. Saksasta marssin konsepti on levinnyt kulovalkean tavoin eri puolille maailmaa.

Vierailin äskettäin Argentiinassa, missä sain opettaa holokaustiin liittyen kouluissa, synagoogissa ja seurakunnissa. Yksi matkan kohokohtia oli osallistumiseni Marcha de la Vida eli Elämän marssiin Dean Funes nimisessä kaupungissa Cordoban lähellä. Ensinnä oli vaikuttavaa nähdä, kuinka monet koululaiset osallistuivat tapahtumaan opettajiensa johdolla. He käyttäytyivät hyvin arvokkaasti. Paikalla oli myös vanhempia ihmisiä, joten sukupolvien kuilu unohtui kun yhteinen asia korostui. Sekä juutalaisyhteisö että paikalliset seurakunnat osallistuivat viiden paikallisen nuoren järjestämään tapahtumaan. (Nämä nuoret olivat minun tuttujani, sillä he osallistuivat aikoinaan Jad Vashemin Vainojen Museossa järjestämääni seminaariin.) Marssi oli aika lyhyt, mutta sen jälkeen kuultiin sekä Argentiinan että Israelin kansallislaulut samoin kuin sytytettiin muistokynttilät. Koska tapana tällaisissa tilaisuuksissa on mainita erityisesti maakohtaisia aiheita odotin mielenkiinnolla, mitä puhujat nostaisivat esille.

Esiin nostettiin oman maan historian kaduttavana asiana se helppous, millä natsirikolliset saapuivat aikoinaan Argentiinaan sekä se tosiasia, että heitä ei mielellään toimitettu tuomareiden eteen. Päinvastoin. Myös myöhemmin kesällä 1994 tapahtuneet traagiset terrori-iskut Buenos Airesin AMIA- keskuksessa (juutalaisessa kohteessa) otettiin selkeästi esille. Näiden terrori-iskujen taloudellisia kytköksiä tutkinut syyttäjä Alberto Nishman murhattiin äskettäin omassa kodissaan huolimatta siitä, että hänen lähellään oli jatkuvasti poliisivartio. Tätä murhaa selvitetään edelleen ja sen uskotaan viittaavan siihen, että korkeat poliittiset tahot maksettiin aikoinaan hiljaisiksi terroristien tai heidät lähettäneiden toimesta. Terrori vuodelta 1994 ei siis ole historiaa, joka nukkuu, vaan se vaikuttaa yhteiskuntaan nytkin. Mutta kuten Jobst Bittner saattaisi sanoa: tämänkin tapahtuman päälle joku yrittää vetää hiljaisuuden huntua murhaamalla syyttäjän.

Elämän marssi päättyi muistokynttilöiden sytyttämiseen. Sytytimme ne yhdessä nuorina ja vanhoina, juutalaisina ja kristittyinä.

Kuten aina tällaisissa tilaisuuksissa painotus oli tulevaisuudessa, jossa holokaustin kaltainen tapahtuma ei saisi toistua. Uskon, että jokainen paikallaolija tarkoitti sitä tosissaan. Uskon toivoon ja uskon Jumalan käyttävän ihmisiä hyviin tarkoituksiinsa. Holokausti tapahtui. Jos todella tarkoitamme sen kaltaisten tapahtuminen estämistä - maailmassamme, missä ihmishengen hinta on hyvin alhainen- meistä jokaisen täytyy tarkoittaa, sitä mitä näissä tilanteissa sanomme. Ehkä se oli marssin syvin tarkoitus; herättää ajattelemaan sitä, mikä pitäisi muuttaa nyt...

Asiasanat: