Tunnustan suoraan, että otsikko ei ole omani. Otin sen toisen puhujan puheesta, kun hän käsitteli romaneihin kohdistunutta vainoa toisen maailmansodan aikana. Vainoa, joka eri muodoissaan todistettavasti jatkuu yhä ja jonka syitä on mielestäni yhtä vaikeaa selittää kuin juutalaisiin kohdistuvan vihan. Koska olemme juuri viettäneet -ja yhä viettämässä- Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen 75-vuotisjuhlaa viimeiset päivät ovat tuoneet paljon uutta asiaanliittyvää tietoa ja samalla myös tunteisiin vetoavaa haastetta. Vain osa sanoista on liittynyt natsien juutalaisvainojen uhreihin. Iso osa on liittynyt siihen, mitä ympärillämme tapahtuu tänään.

On kaunista -se on sana, jota tosiaan tarkoitan- että olen nytkin Ruotsissa muistopäivän tapahtumien puhujana. Skånen upeissa vihreissä maisemissa holokausti ja kaikki ongelmat tuntuvat vähintäänkin kaukaisilta. Siksi on sitäkin arvokkaampaa, että täällä on huolellisesti paneuduttu asiaan ja järjestetty monta erilaista muistotilaisuutta.  Eilen ruotsalaisnuoret osallistuivat aktiivisesti  muistotapahtumaan itse tehdyllä draamaesityksellä; sain sitten itsekin puhua. Oli innostavaa nähdä se hienotunteisuus, jolla he nuoruudestaan huolimatta onnistuivat käsittelemään hyvin vaikeaa teemaa.

Sain myös käydä muistomerkillä. Vuonna 1943 miehitetyn Tanskan juutalaiset oltiin viemässä leireille, kun Tanskan vastarintaliike käytännöllisesti koko maan väestön tuella organisoi heidän joukkopakonsa Ruotsiin (yli Öresundin) kalastajaveneissä. On ehkä paikallaan muistuttaa meitä siitä, että Tanska kansakuntana on tunnustettu toisen maailmasodan maailman vanhurskaaksi. Tanskan kuningas Kristian myös kyseli omien juutalaisten alamaistensa perään, kun heitä vietiin Theresienstadtin leirille; nämä olivat niitä, joita ei ehditty evakuoida Ruotsin puolelle.  Täällä Skånessa rannassa on tanskanjuutalaisten pelastuksesta muistuttamassa taitelijan tekemä suuri käsi, joka on auki, ottamassa vastaan. Se valmistui vuonna 2013 sopivaan muistovuoteen (1943 - 2013). Se on kaunis muistutus paitsi historiallisesta tapahtumasta myös siitä, että käsiemme tulisi olla auki.

Mutta. Äskettäin tuo käsi töhrittiin. Joku ajatteli, että ajankohta oli sopiva ja halusi häpäistä herkän muiston.

Äskettäin Turun synagooga häpäistiin punaisella värillä.

Äskettäin Israelin lippu häpäistiin Tampereella.

Viha elää. Se on samaa vihaa, joka eli 75 vuotta sitten.

Minulla on toki mielessäni paljon akateemista tietoa. Kaikki tämä herättää ajatuksia. Mutta sydämeni kysyy silti vain yhtä asiaa: eikö tämä koskaan lopu?

Asiasanat: