Luin hiljattain ukrainalaissyntyinen Abram Poljakin (1900–1963) muistelmateoksen. Poljak oli keskeinen henkilö skandinaavisen Karmel-liikkeen synnyssä. Hänen perustamansa yhteisö Saksan Möttlingenissä toimi 1960-luvulla opintomatkojen kohteena monille suomalaisille. Karmel-yhdistys julkaisi monia Poljakin tekstejä kirjoina ja lehtiartikkeleina. Poljakin lopunajallinen näky juutalais-kristillisestä yhteisöstä, jossa vihamielisyyden muuri on viimein murtunut kansojen väliltä, vaikutti moniin Karmelin piirissä toimiviin ihmisiin innoittavasti. 

Poljakin elämänhistoria oli täynnä yllättäviä vaiheita ja käänteitä. Hän pakeni Venäjältä juutalaisvainoa Saksaan ja vuonna 1938 edelleen Englantiin, josta hän joutui internointileirille Kanadaan. Sodan jälkeen hän saapui vastaperustettuun juutalaisvaltioon. Hän kirjoittaa muistelmissaan, miten Israelin itsenäisyyssodan (1948–1949) aikana arabien joukoissa taisteli monia saksalaisia natsiupseereita, jotka olivat vähän aikaisemmin toimineet Itä-Euroopan keskitysleireissä ja nyt olivat tulleet Palestiinaan viemään holokaustin päätökseen. Natsiaatteella oli laajaa kannatusta arabinationalistien keskuudessa.

Poljakin kuvauksen valossa Israelin itsenäisyyssodasta piirtyy kuva holokaustin loppusotana. Vaikka Israel saavutti itsenäisyyden, näyttää siltä, että sota ei ole vieläkään ohi. Israel joutuu yhä taistelemaan olemassaolostaan sen tuhoa vannovien valtioiden ja terroristijärjestöjen painostuksessa. Sen sijaan, että kansainvälinen yhteisö asettuisi puolustamaan Israelia, juutalaisten historiallinen yhteys Israelin maahan ja oikeus kansallisen olemassaolonsa puolustamiseen kiistetään toistuvasti.

Aikamme humaani ihminen saattaa tuomita juhlapuheissaan holokaustin ja ihmetellä ihmiskunnan sokeutta natsisaksan juutalaisten tuhoamiseen tähtäävälle pahuudelle, mutta samalla kannattaa kansainvälisen oikeuden nimissä Israelin valtion eristämistä ja boikotointia ymmärtämättä olevansa osa pitkittynyttä holokaustin loppusotaa. Israelin valtion demonisointi mediassa apartheid-valtio-syytöksineen on sotapropagandaa, joka toistaa natsien juutalaisvihan karkeimpia ilmenemismuotoja.

Tänä syksynä tuli kuluneeksi 20 vuotta YK:n rasisminvastaisesta kokouksesta Durbanissa, jonka voidaan katsoa kääntäneen uuden luvun juutalaisvihan historiassa. Monet humanitaariset kansalaisjärjestöt ja kristilliset lähetysjärjestöt ovat olleet keskeisessä roolissa Durbanin strategian mukaisessa Israelin eristämiseen tähtäävässä boikottiliikkeessä. Juutalaisvihan pukeminen kansalaisoikeuksien ja humanitaarisen auttamisen valeasuun on propagandaa, joka näyttää vallanneen monet uutishuoneet sumentaen toimittajien arvostelukyvyn ja ammatillisen itsekunnioituksen.

Me emme voi seistä vahvoina Israelin rinnalla ilman Raamatun sanan tukea. Vaikka profeetta Sakarja näki, miten kansakunnat juopuvat vihastaan Jumalan omaisuuskansaa kohtaan, hän samalla iloitsi siitä voitosta, mikä Israelia odottaa, kun kansa saa palata omaan maahansa eikä heitä enää koskaan riistetä sieltä pois. ”Kerran tulee aika -- milloin, sen Herra tietää -- jolloin yö on kirkas kuin päivä, eikä ilta enää pimene. Silloin virtaavat Jerusalemista elämää antavat vedet. Puolet niistä juoksee itäiseen mereen, puolet läntiseen mereen kesät ja talvet, ehtymättä. Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiirin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan” (Sak. 14:7–9).