Toukokuussa syttyneet Israelin ja Gazan väliset sotatoimet toivat jälleen kerran pintaan Israeliin kohdistuvan yleisen vihamielisyyden, joka välittyi olohuoneisiimme uutisten ja ajankohtaisohjelmien välityksellä. Yksipuolinen informaatio tapahtumien kulusta ja mediassa esiintyneiden erityisasiantuntijoiden pöyristyttävät väitteet Israelin apartheidistä tai kolonialismista saivat varmasti monien sykkeen nousemaan.

Helsingin piispa Teemu Laajasalo toi valonpilkahduksen muutoin luterilaisen kirkon nuivaan suhtautumiseen Israeliin. Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa Laajasalo toi esille huolensa kovenevasta Israelin vastaisesta retoriikasta, joka täyttää juutalaisvihan tuntomerkit. Ottaen huomioon juutalaisiin kohdistuneiden viharikosten määrän nousun Euroopassa onkin syytä kysyä, mitä pitää vielä tapahtua ennen kuin heräämme Israelin demonisoinnista aiheutuviin seurauksiin juutalaisyhteisöille?

Pohjimmiltaan taistelumme Israelin puolesta on taistelua Raamatun, historian ja terveen järjen puolesta. On kuitenkin huolestuttavaa havaita, että uskonnonvapautta ja demokraattiselle yhteiskunnalle tärkeää avointa keskustelua eri mielipiteiden kesken pyritään rajoittamaan viranomaistoimin pitkälti ideologisin perustein. Päivi Räsäseen asettaminen syytteeseen viharikoksesta hänen uskonnollisen mielipiteidensä tähden on hälyttävä esimerkki kehityksestä, jolla saattaa olla vaikutuksensa myös Israelista käytävään Raamattu-keskusteluun.

Jos juutalaisvaltion olemassaolo kytketään kolonialismin historiaan ja nähdään lähtökohtaisesti rasistisena hankkeena, on vain ajan kysymys, milloin Raamattuun perustuva mielipide juutalaisten oikeudesta maahan ja olemassaoloon muodostuu ideologisesti sietämättömäksi. Tällä hetkellä monet ovat kirkossa sitä mieltä, että kristillinen sionismi on harhaoppi, mutta näemmekö vielä ajan, jolloin siitä tulee rikollista? Onko edessämme aika, jolloin Raamatun opetus Jumalasta joka siunaa niitä, jotka Israelia siunaavat ja kiroaa ne, jotka Israelia kiroavat voidaan tulkita vihapuheeksi?

Suunnistaessamme aikamme haasteiden keskellä meidän tulee säilyttää toiveikas ja valoisa asenteemme. Voimme ottaa oppia skandinaavisen Karmel-liikkeen perustajasta Per Faye-Hansenista (1916–1992), jonka toiminnan varhaisvaiheita saamme seurata Karmel-lehdessä julkaistavassa kuusiosaisessa artikkelisarjassa. Faye-Hansen säilytti vaikeuksien keskellä positiivisen näkynsä Israelin merkityksestä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta luottaen Raamatun profeetalliseen sanaan, jonka hän näki täyttyvä Israelin valtion syntymisen myötä.

Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt, millainen vaikutus pienillä messiaanisilla juutalais-yhteisöillä oli Karmel-liikkeen syntyyn. Faye-Hansenin läheiset yhteydet keskeisiin messiaanisen juutalaisuuden pioneereihin vahvistivat näkyä juutalaisuuden merkityksestä erityisesti kristillisen kirkon itseymmärryksen kannalta. Tästä muistutuksena on Faye-Hansenin ja myös Karmel-yhdistyksen omaksuma logo, jossa Daavidin tähden sisällä on risti. Sen otti käyttöön 1937 messiaaninen juutalainen Abram Poljak (1900–1963), jolle se merkitsi Jeesuksen sanoman ymmärtämistä juutalaista taustaa vasten ja Jeesusta seuraavien juutalaisten kotipaikkaoikeutta Israelissa. Olemmeko Karmelissa unohtaneet, mitä logomme meille tahtoo sanoa ja mihin se meitä velvoittaa?

Vaikka historiamme ymmärtäminen on tärkeää, keskeistä on yhä uudelleen palata Raamatun perustaviin näköaloihin maailman ja Israelin tulevaisuudesta. Suomen Karmel-yhdistyksen sääntöjen mukaan toimintamme perustana on Jumalan Pyhän Hengen innoittama Raamatun sana, jonka varassa pyrimme seuraamaan ajan tapahtumia sekä selvittämään ja tutkimaan, mitä Jumalan Henki haluaa puhua tämän ajan ihmisille. Niinpä joutuessamme Israelin ystävinä haastetuiksi monin eri tavoin saamme rohkaisua Jumalan sanasta, joka tuo meille voimaa ja kestävyyttä.

Jos täyttyisikin maailma
nyt valheen enkeleistä,
niin pimeys ei voittoa
kuitenkaan saisi meistä.
Ne olkoot raivoissaan
ja syöskööt kiukkuaan.
Nyt valheen vallat on
jo saaneet tuomion.
Ne yksi sana kaataa. (Virsi 171:3)